Eerik Mantereen blogi

50-luvulla Noam Chomsky tajusi, että jos kuka tahansa lapsi oppii periaatteessa minkä tahansa kielen yhtä nopeasti, on kielillä oltava jokin yhteinen perusta. Muuten toiset kielet olisivat merkittävästi vaikeammin opittavia kun toiset. Nyt en puhu siis kirjoittamisesta, vaan kielen käyttämisestä kommunikaatiovälineenä arjessa. Siitä kielestä mitä muutaman vuoden ikäiset lapset käyttävät. Ilmeisesti nykyään kaikki uskovat kielten yhteiseen perustaan. George Lakoff ja hänen seuraajansa ovat vain eri mieltä siitä mistä tämä perusta johtuu. He uskovat että se johtuu kaikille ihmisille yhteisistä luonnonlaeista, eli pitkälti yhteisestä kasvuympäristöstä. Chomsky uskoo Tehosekoittimen tavoin että se johtuu geeneistä. En tiedä kumpi on oikeassa tuosta perustan syystä, mutta tänään opin että Ludwig Wittgenstein oli nuorena myös, anakronistisesti ilmaistuna, Chomskylainen:

Chomsky holds that there is ‘a general theory of language’ which
embodies ‘the necessary and sufficient conditions that a system
must meet in order to qualify as a potential human language’
(L&M, p. 88).
Here we see a conspicuous similarity between Chomsky’s
thinking, and the thinking of Wittgenstein in the Tractatus. Both
subscribe to an essentialist theory of language. According to the
Tractatus there is ‘a general form of propositions’ which expresses
the essential nature of all propositions; and since language just is the
totality of propositions, the general form of propositions is the
essence of language. — Norman Malcolm – Wittgenstein – A Religious Point of View?

Tuntuu mukavalta, koska uskon ymmärtäväni taas hieman enemmän maailmasta. Voi olla että univeraalikielioppiin uskominen tarkoittaisi sitoutumista moniin muihinkin asioihin kun mitä tässä olen kuvaillut. Siksi lisäsin otsikkoon “hieman”.

Usein esitetty ajatus on että ehkä ilmastonlämpenemistä ja luonnon saastuttamista yleensä, ei voida saada ratkaistua kapitalismin puitteissa. Hyväntekeväisyyttä joskus käytetään kierosti. Kongon demokraattiseen tasavaltaan kuulemma viedään avustusta, mutta yrityksiä jotka ostavat orjavoimin kaivettuja timantteja, ei onnistuta saamaan kuriin. Ehkä hyväntekeväisyys saa länsimaat ajattelemaan “teemme jo tarpeeksi”, vaikka suuri osa itse kriisistä on länsimaisten yritysten ylläpitämää. Voisiko jotain tämänkaltaista tapahtua luonnonsuojelunkin kanssa? Ehkä se luonnonsuojelu jota meidän kulttuurissamme mainostetaan peittää sitä että suurin syypää on tuotantotavassa. Ehkä moni voi kokea tehneensä tarpeeksi pienillä teoilla ja lahjoituksilla (enkä nyt tarkoita että yksilöiltä muuta tulisi vaatiakaan) ja siitä seurauksena pääsyy jää vähemmälle huomiolle. Tästä osoituksena voisi olla “älä ruoki lamaa” slogan joka kannustaa kuluttamaan. Toisaalta, siitähän äkkiä tuli “ruoki lamaa” vastaslogan, mutta eikö tämän julkisuus jäänyt suhteessa marginaaliseksi? Summa summarum, toimisiko siis Karl Marxin perusrakenne/päällysrakenne -ajatus tässä niin että luonnonsuojeluideologiaan pääsee lähinnä sellaiset elementit jotka eivät riskeeraa pääoman kasautumista?

I just listened a few lectures about Albert Camus. His The Stranger and The Myth of Sisyphus made me realize something. Nothing is nothing only in relation to something! Let me elaborate. I live my life with my rational mind expecting, and sometimes even demanding, life to be fair and meaningful. But in the end I am like Sisyphus. My life adds up to nothing at all. All the work I am doing adds up to noghing.

If asked: “why are you doing, what you are doing?”, I always end up justifying my actions with pleasure or happiness. But immidiately I get in trouble, when I’m asked: “Why does it matter to be happy?” I think I am cheating myself. I constantly gravitate on acting and thinking as if things mattered.

But the important thing is, that the absense of meaning is itself meaningless. The nothing that my life adds up to, gets its meaning only with the presupposition of something. Not only that, but the presupposition of something beign better than nothing, is also necessary for my ‘angst’ to be meaningful.

(I use ‘angst’ here in it’s Kierkegaardian meaning; except that the god-postulate isn’t necessary. I tend to feel responsibility towards living “importantly” even though I don’t believe in god.)

I think this adds up to something. If I experience angst, I have already conjured up something meaningful. I can’t experience angst if my life truly is meaningless. The sense of meaning, is itself important enough. Maby there is nothing behind the mask, but it’s greedy and unpolite not to aprreciate the handsom mask! If I get a present that only consists of wrapping paper, my first intuition might be to downplay the “gift”, but how insensitive of me not to admire the beautifull wrapping paper!

a handsome mask

wrapping paper... but I don't know if it's "beautifull"

Onneksi ihailemani renessanssifilosofi Michel Eyquem de Montaigne oli niin rohkea, että kirjoitti mistä vaan mikä hänen mieltään askarrutti. Häntä ilmeisesti askarrutti myös penis. Penistä tuskin pidetään pätevänä aiheena vakavasti otettavalle filosofiselle tekstille, mutta eihän kaikkien meidän ajatuksemme täydy olla luokiteltavissa filosofiaksi ollaakseen tärkeitä (tai jopa viisaita).

En ole vielä lukenut tuota esseetä, jossa Montaigne peniksestä kirjoittaa, mutta odotan sitä innolla. Esseistä Osa II ilmestyi suomeksi jo 2008, mutta kolmas osa ei vielä ole ilmestynyt. En tiedä kummassa näistä tuo “penisessee” on.

Itsekin olen yhdessä blogikirjoituksessani jo hieman pohtinut penistä – ja vielä omaani, mutta kunnolla en ole aiheeseen perehtynyt. Aion näin kyllä joskus tehdä. Olen miettinyt jopa tutkimusta penisdiskursseista. En tiedä vielä tuleeko tästä kandidaatin- tai pro gradu tutkielmani aihetta, mutta voisi hyvin tullakin.

Olin eilen pitkästä aikaa saunassa puolituttujen ihmisten kanssa. Koen alastomana oloni niin haavoittuvaiseksi etten yleensä tykkää saunoa kuin todella läheisten ystävien kanssa. Eilenkin minua jännitti olla alasti niin monien ihmisten nähden, mutta pääsin melko hyvin jännityksestä eroon. Joskus häpeän enemmän niitä viiltelyjälkiä joita nuoruudessani kokemat mieleni romahtamiset ovat ruumiiseeni jättäneet – joskus taas geenieni minuun koodaamaa penistäni, joka ainakin lepoasennossa näyttäisi olevan keskivertoa pienempi. Eilen häpesin enemmän penistäni. Tuntui ettei siinä porukassa hulluutta, mennyttä tai nykyistä, tarvinnut hävetä. Penistäni taas en ole oppinut olemaan häpeämättä oikein missään.

Mitään muuta kuin toisten ihmisten väärin kohtelua ei ihmisellä olisi tarvetta hävetä.

18. toukokuuta 2009 klo 00:35-02:20

En todellakaan tiedä mistä on kysymys. Tai siis.  Minulla ei ole absoluuttista ymmärrystä maailmasta. Ainoastaan varmuusasteita. Tämän asian meinasin ilmaista: ”En ymmärrä tätä maailmaa ollenkaan”. Miksi meinasin sanoa virheellisesti? Enkö todellä ymmärrä itseäni sitäkään vähää, että ymmärtäisin ymmärränkö maailmaa ollenkaan, vai vaan en absoluuttisesti. Luulen ymmärtäväni Montaignea paljon enemmän kuin ymmärrän itseäni. Entä jos ymmärrän itseäni enemmän kuin tiedän. Ylikosken luennolla kerran käytiin läpi sitä mitä ymmärtämisellä tarkoitetaan. Vai käsiteltiinkö siellä sitä mitä ymmärtämisellä tulisi tarkoittaa? Kuka nyt käsitteet omistaa… Sen määritelmän mukaisesti en nyt ainakaan sanaa käytä.

Minun sisälläni on paljon enemmän monimutkaisuutta kun Montaignessa – näin luulen. Montaignen kirjoitukset ovat yksinkertaisia. Oliko hänen ajattelunsakin yksinkertaista? ”Ei ole mitään syytä miksi asioiden tulisi olla monimutkaisia ollakseen hyviä” sanoi Alain de Botton. (Nyt alan kirjoittaa jo koko nimiä ihmisistä joihin viittaan. Alan käyttäytyä kuin tavallinen itseni)

En kuitenkaan haluaisi näin nopeasti menettää kurkistusreikää tavallisuuteni ulkopuolelle. Ei ole tuonut mitään merkittävää ratkaisua tavallisena eläminen ja ajatteleminen. Tuo on valhe! Olen muuttunut merkittävästi onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi. Tuo oli niin suunnaton valhe että on syytä tutkia mistä se oikein on peräisin. Tuo valhe tuo mieleen sen jonka aikaisemmin sanoin: ”En ymmärrä tätä maailmaa ollenkaan”. Liioittelen siis ilmeisesti itselleni… Ja käännän myös muuten kaikki väärin päin (en kaikkea – se oli liitoiteltua [liioittelen aina {tuo oli liioiteltusti sanottu... ei ole enää eri tasoisia sulkuja... jos se oli liioiteltusti sanottu niin sitten en liioittelekaan aina. En ehkä siis liioitellut silloinkaan kun sanoin että liioittelen aina... Kuka ties}]) Väärin päin käännän asioita usein. Sen tajusin bussissa ennen kuin pääsin kotiin kirjoittamaan. Pelkään häviämistä ja pelkään voittamista. Pelkään kilpailua, mutta luovuttaminenkin on kilpailussa epäonnistumista. Kuolema ratkaisisi tällaiset ongelmat. Sen jättämää mystistä selittämättömän paikkaa jotkut vieraimmat tuntemukseni kai pyrkivät tarkastelemaankin. Sitä ei vain näe. Siinä ei näy mitään. Se ei ole edes pimeä aukko maassa vaan se on puuttuminen. Puuttuva alue kartassani joka minulla on merkityksistä. Kartassa on reikä. En voi piirtää siihen mitään. En voi piirtää siihen kuviota maamerkistä, enkä voi nähdä ettei siinä ole maamerkkiä. Siinä kohdassa ei ole karttaa. Ei pintaa. Huh huh!

Käännän asioita siis väärin päin. Ylösalaisin. Pelkään voittamista. Käännän voittamisen häviämiseksi. Oli häpeä kun huomasin olevani jossain jota kuta parempi. Se tuntui kamalalta (Tai siis huomasin eräässä asiassa olevani jota kuta parempi). Häpesin sitä. Häpesin huomaamistani. En ehtinyt, enkä olisi varmaan ehtinyt vaikka aika olisi hidastunut, tuntemaan ylpeyttä siitä että olin jota kuta parempi. Olin inhottavasti parempi, en olisi saanut tietää sitä! PERKELE miksi tiesin sen! (Miksi äiti muuten kerran kertoi minulle että en huomaa kuinka tytöt katselevat minua, ja että se etten huomaa sitä, on osa minun viehätysvoimaani? Se etten tajua olevani viehättävä oli äitini mukaan osa viehätysvoimaani. Miksi sen piti tehdä niin!? Miksi sen piti kertoa!?) Toivottavasti äiti ei lue tätä. Tai jos se lukee niin toivottavasti tajuaa että tämä on nyt niin omituista kirjoittelua ettei millään ole selvää merkitystä.

Entä jos olenkin yksinkertainen? Onkohan mieleni ja ongelmani aivan yksinkertaisia? Välillä ihailen sitä kuinka monimutkainen on mieleni. Olenkohan väärässä?

Pelkään häviämistä. Pelkään hävitä ystävälleni. Pelkään että olenkin häntä huonompi. Entä jos en ole yhtä hyvä kuin hän? Mitä helvetin väliä sillä on! Haluanhan vain olla onnellinen. Ei minun tarvitse olla parempi kuin ne joita pidän vertaisinani. Botton on lukenut Tocquevillea. Hän kertoi Tocquevillen jo huomanneen että Pohjois-Amerikkalaisille ei riitä että he ovat menestyneitä, vaan heille on erittäin tärkeää kokea olevansa menestyneempiä kuin he joita pitävät vertaisinaan. He myös uskoivat meritokratiaan, uskoivat että jokaisen tulee menestyä elämässä ansioidensa mukaan. He tuntuivat uskovan että heidän yhteiskunnassaan näin myös tapahtuu. Uskonko minä että ihmiset menestyvät ansioidensa mukaan? Minä olen hullu, koska olen kokenut traumoja. Olen taistellut joskus kovastikin hulluuteni kanssa. Olen kahteen kertaan ollut mielisairaalassa ja olen usein ollut itseäni kohtaan väkivaltainen. Joskus olen ollut lähellä itseni tappamista. Keihin vertaan itseäni? Koulukavereihini. Ei minulla kuitenkaan välttämättä ole ollut yhtään sen vaikeampaa kuin koulukavereillani. Minun tulisi mielummin verrata itseäni niihin ihmisiin joita tunsin mielisairaalassa. Minä syyllistyn siihen samaan mihin niin moni muukin ihminen huomatessaan ettei saa aikaiseksi niin paljon kuin haluaisi. Kuvittelen että minulla on ollut vaikeampaa kuin muilla, ja siksi minun ei tarvitse yhtä kovasti tehdä töitä ja ahertaa. Jos pääsen elämässäni eteenpäin, niin että kehityn ja tervehdyn jatkuvasti, ja aina vertaan itseäni niihin ihmisiin joita kohtaan uudella ”asteella”, en koskaan todella koe olevani pitkällä. Tuo ”hulluksi” ja ”ongelmia kohdanneeksi”, ”traumatisoituneeksi” itseään nimittäminen voi helposti olla myös vastuun pakoilua. Aina kun en johonkin pysty, tai en jotain asiaa jaksa hoitaa niin kuin kokisin että se olisi hyvä hoitaa (liioittelen taas) niin voin vain mielenterveysongelmani mieleeni palauttamalla oikeuttaa oman saamattomuteni. ”Olen vasta alussa” sanon aina sivistyksestänikin, johtuen juuri siitä että en onnittele itseäni tarpeeksi saavutuksistani. Pakenen kilpailua niin fanaattisesti, koska pelkään etten pärjää siinä – en siksi että välittäisin toisista ihmisistä – välitän vain itsestäni. (En meinaa saada enää toista ääntä kuuluviin… Luulin että se olisi voittanut. Niin olisin toivonut.)

…

TULE TAKAISIN SINÄ JOKA OLIT MINULLE LEMPEÄ! Näin juuri kaipaan ja metsästän sitä huumaavaa valhetta – sillä pelkään totuutta. En enää kuitenkaan pääse totuudesta eroon. Mantran omaisesti yritän tehdä tuosta äskeisestä totta, jotta saisin kiduttaa itseäni (Ihanaa – puolustajani tuli takaisin. Hahahaaaa superego – täältä pesee!) Etsin (Tai etsit, en oikein tiedä miten puhutella näitä eri itsejä. En aina tunnista kuka niistä on kukin, ja joskus varmasti ne ovat sekoituksia. Joku lausunta voi olla sekoitus superegoa ja jotain primaarimpaa minua) todella jokaisesta puolestani ja piirteestäni jonkun tavan käyttää sitä itseäni vastaan. Etsin tavan pilkata itseäni puheliaisuudellani ja jopa iloisuudellani, älykkyydelläni (en ole älykäs!) ja vaatimattomuudellani (no sitä en ihan ihan ihan ihan oikeasti ole kovinkaan usein). Etsin tavan käyttää jokaista piirrettäni itseäni vastaan (liioittelin taas, en jokaista piirrettäni pyri käyttämään itseäni vastaan). Juuri äskenkin pilkkasin itseäni liioittelusta (Voisihan myös sanoa että äsken vain analysoin itseäni. Esitän ehkä vain olevani todella kriittinen itseäni kohtaan, vaikka oikeasti olen melko anteeksiantavainen omien virheideni suhteen). Harjoittelen nyt vain metatasoilla liikkumista, sillä ystävän kanssa juuri keskustelimme aiheesta, ja olin sitä mieltä että metatasoilla liikkuminen voisi harjaannuttaa mieltä. Pyrin siis vain harjoittamaan mieltäni jotta pärjään paremmin siinä kilpailussa jota niin kovasti jännitän, ja jossa haluan olla parempi kuin ystäväni. En oikeastaan tiedä mitä metataso tarkoittaa. Käytän käsitettä intuitiivisesti. Tiedän kyllä mitä ”metataso” tarkoittaa, en vain jaksa sille nyt antaa määritelmää. Oikeastaan ”intuitio” tarkoittaa jotain IKÄÄN KUIN välittömästi tiedettyä, eikä suinkaan vain sitä mitä sivistymättömät ihmiset sanovat ”perstuntumaksi”. Intuitio on jotain välitöntä järjellä tiedettyä tai välitöntä kokemista aisteilla. En osannut käyttää käsitettä oikein. Käytän usein käsitteitä väärin, koska yritän käyttää paljon käsitteitä joita en todella hallitse. Olen ”das man” joka vain haluaa hankkia tietoonsa asioita, ja esitellä keräämäänsä tietoaan. En todella halua ymmärtää. En tiedä mitä ”das man” todella tarkoittaa. Haluan vain käyttää sitä, jotta ihmiset luulisivat että olisin lukenut Heideggeria. En ole lukenut tippaakaan Heideggeriä ja olen kuullut vain muutaman luennon hänestä. Jokainen ystävistäni tietää Heideggeristä enemmän kuin minä. Toivottavasti tämä ei koskaan paljastu.

Olen rikkomassa omia sääntöjäni.

Miksi en rikkoisi?

Ehkä sillä tavalla löytyy jotain mitä etsin. Mitä etsin? Isosiskoni vastaisi että ”jumalaa”. En tiedä vastaisiko Antti Eskola samoin. En usko… Mutta en tiedä. Vastaisiko hän että etsin isää joka ottaisi minut kotiin vastaan kuin tuhlaajapojan. Mikä helvetin tuhlaajapoika minä olen!? Mitä minä muka olen tehnyt väärää!? Keneltä minun muka pitäisi pyydellä anteeksi!? Isältänikö!!! (Nyt alkoi transferenssi. Voi helvetti jos se loppuu nyt kun huomasin sen… Paska pää! Liian tarkka! [Pyh pyh, en minä mitään transferenssin alkua huomannut. Tai jos huomasinkin niin kuka tahansa sen olisi huomannut samalla lailla. En ole yhtään parempi kuin kukaan muukaan. [Kirjoitan nyt siihen malliin että on selvää mitä lukijan on ajateltava. ”En ole yhtään parempi kuin kukaan muukaan” oli kyllä ylpeyden huippu, nimittäin tässä kontekstissa se on luokiteltavissa ”mielisairaan Eerikin” puheeksi, jolloin lukijalle ehdoitetaan tulkintaa ”Eerik ON parempi kuin muut” oikeaksi tulkinnaksi. Lukija saa "itse" luoda tämän tulkinnan ja sitten voi uskoa että Eerik on todella nero vaikkei sitä itse tiedäkään kun on niin ongelmainen (no ei ollut kyllä mitenkään nerokas analyysi tuokaan [älä yritä samaa kikkaa kahdesti peräkkäin!])

En voi enää haukkua itseäni, sillä haukuissa paistaa itserakkaus niin selvästi läpi.

MITÄ KAMALAA SIINÄ ITSERAKKAUDESSA SITTEN ON?

HUI OLEN ITSERAKAS HUI OLEN ITSERAKAS

Ei kai sitä tarvitsisi näin monimutkaisesti ajatella. Eräskin ystävä vain lähinnä hengittelee ja lueskelee. Siihen hän keskittyy. Miksi minä haluan näin monimutkaisesti ajatella itseäni. Ja eikö se ole tylsää ajatella koko ajan itseään? Pasilan Pekka Routalempikin huomasi vanhemmiten kun lopetti juomisen että itse ei enää ollut niin kiinnostava, mutta muu maailma alkoi kiinnostaa todella. Nuorena sitä monet ajattelevat itse olevansa niin kiinnostavia etteivät ymmärrä arvostaa ja ihailla ympäröivää maailmaa.

Jos joku tietää:

a)      Rakastanko itseäni?

1. Rakastanko itseäni liikaa?

b)      Inhoanko itseäni?

c)       Rakastanko ja inhoanko itseäni yhtä aikaa?

1. Rakastanko itseäni enemmän kuin inhoan, vai inhoanko enemmän kuin rakastan?

d)      Ajattelenko itseäni liian paljon?

e)      Olenko ongelmallisempi kuin myönnän itselleni, vai vähemmän ongelmainen kuin myönnän itselleni?

f)       Tuotanko omaa ongelmallisuuttani näillä kirjoituksilla?

1. Onko ongelmallisuuteni sellainen vuorovaikuttava kohde joka muuttuu koko ajan kuin analysoin sitä?
   1. Kumpi ensin ymmärsi vuorovaikuttavan kohteen käsitteen, minä vai ystäväni?

g)      Tuotanko kateellisuutta näillä kirjoituksillani?

1. Onko kateellisuuteni sellainen vuorovaikuttava kohde jota koko ajan synnytän kun tutkin onko itsessäni sitä?

h)      Kannattaisiko minun ajatella vähemmän?

1. Esitänkö tällaisia kysymyksiä lähinnä sen vuoksi että haluan antaa itsestäni paljon ajattelvan kuvan, jotta ihmiset arvostaisivat minua ajattelijana?

i)        Voiko siitä että kohdassa a oli alakohta, mutta kohdassa b tällaista ei ollut, päätellä että osa minusta ei usko että voisinkaan inhota itseäni liikaa?

1. Onko tämä joku ilkeä minuus joka todella haluaa kiusata minua?
   1. Jos on – miten siitä pääsisi eroon?
      1. Pitäisikö siitä päästä eroon?

Jos joku siis tietää vastauksia näihin kysymyksiin, niin voisitteko kertoa? Vastaukset voitte lähettää sähköpostiini: eerik.mantere@gmail.com

Nyt väsyttää. Alkaa tulla raukea olo. Purin ehkä aivoni. Paineeni. En ehkä usko edes että höyrykone on hyvä metafora mielelle. Viljapelto on ehkä parempi. Mitä sitten tein jos otan käyttöön viljapelto-metaforan? Minkälaisia kasveja kastelin näillä sivuilla kuvattujen ajatuskulkujen myötä?

Meinasin taas alkaa kyselemään, mutta en kyllä jaksanut kovasti jatkaa. Meinasin taas alkaa analysoimaan mieltäni, mutta onneksi lopetin. Lopetin. LOPETIN!

Punainen risti ja Unicef ovat uskontoon sitoutumattomia apujärjestöjä. Punaisen ristin symbolilla on juurensa perustajansa sveitsiläisyydessä, ei Jeesuksen ristissä. Jotkut ovat kuitenkin käsittäneet toisin ja siksi muslimimaissa toimiva punainen risti on jo jonkin aikaa käyttänyt merkkinään puolikuuta. Uusi, punainen kristalli, on luotu jotta esim. Israelissa kukaan ei virheellisesti enää yhdistäisi järjestöä mihinkään uskontoon.

Kirkon Ulkomaanapukin auttaa monia ihmisiä elämään ihmisarvoista elämää. Olen kuitenkin jo pitkään suhtautunut ristiriitaisin tuntein kristinuskoon liittyvään hyväntekeväisyyteen. Mielestäni lähetyssaarnaamisen perinteen tuoma historian painolasti on vaikeasti karistettavissa. Olen uskonut että muutkin kuin minä saattavat tehdä tämän kytköksen.

Lukiessani Jukka Paastelan toimittamaa kirjaa terrorismista törmäsinkin tietoon joka vahvisti epäilykseni. Ennen Yhdysvaltojen Afganistanin valloitusta, paikallinen Taleban-hallitus hoiti maataan tapaan joka johti noin 225000 alle viisi vuotiaan lapsen vuosittaiseen kuolemaan. Avuntarpeesta huolimatta Talebanit karkoittivat maastaan kaikki kansainväliset avustustyöntekijät, koska uskoivat että nämä yrittivät käännyttää afganistanilaisia kristinuskoon.

Muistin joskus lukeneeni aiheeseen liittyvää vihaista tekstiä myös Al Qaedan taholta. Englantilaisen poliisin kotietsinnällä löytämässä Al Qaedan harjoittelumanuaalissa lukeekin seuraavasti:

Colonialism and its followers, the apostate rulers, then started
to openly erect crusader centers, societies, and organizations
like Masonic Lodges, Lions and Rotary clubs, and foreign schools.

Joten… Ottaen huomioon sen hienotunteisuuden johon Punainen Risti on katsonut aiheelliseksi ryhtyä, tämä Talebanien tulkinta kansainvälisestä avusta sekä Al Qaedan paheksunta “ristiretkikeskuksia” kohtaan, kysynkin: onko järkevää tehdä hyväntekeväisyyttä kristillisen järjestön kautta, kun voitaisiin käyttää uskontoon liittymättömiäkin järjestöjä? Kysymys olisi ehkä merkityksetön, jos Kirkon Ulkomaanapu toimisi ainoastaan alueilla joissa sen uskonnollisella kytköksellä ei ole väliä. Mielestäni erittäin ajattelemattomasti, se kuitenkin toimii myös Egyptissä, Sudanissa ja Palestiinalaisalueilla. Kaikilta näiltä alueilta löytyy äärimmäistä islam-tulkintaa. Sudania on jopa pidetty islamistisen valtioterrorismin harjoittajana. Ayman al-Zawahiri, jonka uskotaan olleen Al Qaedan pääasiallinen strategikko, taasen oli nimenomaan Egyptiläisen Jihadin johtaja ennen kuin järjestö yhdistyi Al Qaedaan vuonna 2001. Palestiinassa vaikuttavat Hamas ja Hizbollah ovat myös monille tuttuja.

Mielestäni on kyseenalaista että tällaisille alueille lähetetään apua kristillisen järjestön kautta. Vaikka järjestöllä ei olisikaan kristinuskoon käännyttäminen tavoitteenaan (mikä ei aina edes ole ilmiselvää), ei paikallisten terroristijärjestöjen ja vallanpitäjien väärintulkinta ole siitä kärsivien siviilien syytä. Kuten Punaisen Ristin merkinvaihdokset kertovat, on kansainvälisessä avustustoiminnassa todellista tarvetta hienotunteisuudelle ja herkkyydelle. Ei kai Kirkon Ulkomaanavun voi mitenkään ajatella edustavan tällaista herkkyyttä ja hienovaraisuutta?

Lähteet:

Punaisen ristin kotisivut http://www.redcross.fi/punainenristi/merkki/fi_FI/?page=2 (13.5.2009)

Jukka Paastela (toim.): Terrorismi – Ilmiön tausta ja aikalaisanalyysejä. 23°45 – niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja, 2005, s.324

Kirkon ulkomaan avun kotisivut http://www.kua.fi/fi/nain_vaikutamme/?id=5 (13.5.2009)

Al Qaedan “Training Manual” http://www.usdoj.gov/ag/manualpart1_1.pdf (13.5.2009)

Heräsin neljän tunnin päästä mentyäni nukkumaan. Hengitin nopeasti ja yskin ulos jotain mikä ei irronnut…

Hei vaikuttaa että sulla ois jonkin asteisia ongelmia. Tai siis jotain limaako toi oli vai mitä? Onks sul paniikkihäiriö tms.?

Huudon vihjeitä tuli ulos älähdyksinä. Otin kaksi kappaletta rauhoittavaa lääkettä. Ei kai siitä sen kummempaa sanottavaa.

…häpeä? Minäkeskeisyyden tuottama häpeä? Turvallisuuden tarve. Rakastaa maailmaa – mutta vain saadakseen vastarakkautta? Häpeä on se ainoa todellinen. Onko sitä Lacanin Real? Pahoinpitelevän perverssin, mahdottoman pakollisen, ivaavan absurdin ristiriitaisen vaatimuksen tuottama ainainen häpeä.

Siis sä oot lukenu pari sivua jotain kirjaa ja wikipedia-artikkelin, etkä oo ymmärtänyt sitäkään niin että pystyisit pitämään kasvojasi minuuttiakaan aiheesta keskustellessa. Eikö tää nyt oo taas sitä roolia mitä yrität vetää tosi syvällisenä ihmisenä niin että muut kertois sulle että sä et oo jotain täysin päinvastaista? Miks et sä voi olla ihan vaan tavallinen? Sähän oot! Koita nyt rajoittaa tuota egoilua, lukee tenttiin, puhua vähemmän itsestäsi, miettiä vähemmän itseäsi. Olet vaan! Mikä siinä nyt on niin vaikeeta? Täytyiskö koko maailman jatkuvasti huutaa sulle tunnustusta?

Mä en ymmärrä yhtään mistä puhutaan. En mä ymmärrä miks kirjotan tällaista. Voisko joku kertoo mulle?

Kyllä sut nyt on jo huomattu! Lakkaa etsimästä jotain mikä sulla jo on. Tunnusta mitä pelkäät ja pureudu siihen.

No kun luulin että se on just sitä mitä oon tekemässä! Peniskompleksi, kuolema, ulkonäkö, häpeä! Mitä mä nyt vielä pelkään?

Sitä ettei sua huomata taukki! Lopeta tällainen kirjottaminen ja minän esittäminen! Oo tavallinen ja OLE VAAN!

Oisko se noin…

Wikipedian käyttäjiä on kannustettu toimimaan tällaisen viisaan maksiimin mukaan: “kirjoita mistä tiedät.” Tuon kun laajentaa, “kirjoita ja puhu mistä tiedät”, niin saa hyvän elämänohjeen itselleen.

Katselin juuri vuoden vanhaa blogimerkintääni jossa väitin koko mannermaisen filosofian olevan typerää. Tulee oikein surullinen olo kun tajuaa kuinka tökerö ja tyhmä on ollut vielä vuosi sitten. Surullisuus ei oikeastaan tule tyhmyydestä, mitäs se haittaa, vaan röyhkeydestä. Tyhmyys, niin kuin sanaa kansanomaisesti käytetään, ei ole halveksittavaa tai hävettävää. Ilkeys ja röyhkeys ovat paljon alhaisimpia piirteitä.

Jos pidän vuoden takaista itseäni tyhmänä, ja jos tämä on toistuva ilmiö, on hyvin todennäköistä että olen tälläkin hetkellä tyhmä. Vuoden päästä tulen siis jälleen katsomaan taaksepäin ja päivittelemään kuinka huonosti ymmärsin silloin maailmaa. Tämä mahdottomuus pitää vuoden takaista itseään viisaampana kuin tämän hetkistä, on kyllä kiinnostavaa. Voisihan olla mahdollista että etenee tyhmyyttä kohti eikä viisautta. Mutta miten kukaan voisi muistella: “olinpas minä vuosi sitten vielä viisas”? Tämä entisen itsensä häpeäminen on toki merkki kehityksestä, ja siksi mielestäni positiivinen asia. Haaveilen kuitenkin siitä ettei itseään tarvitsisi hävetä, vaan että pystyisi vakaammin olemaan sellainen ihminen joka haluaa olla.

Teen nyt hieman erilaisen listan kun vuosi sitten.

Asioita joita luulen ja toivon oppineeni elämästä:

• Ei ole koskaan mahdollista ymmärtää kaikkea.
• Voin aina olla väärässä.
• Tyhmyyttä ei tarvitse hävetä.
• Röyhekys, ilkeys ja ylimielisyys ovat häpeällistä ja alhaista.
• Koskaan ei voi ymmärtää asioita niin hyvin ettei vuoden päästä voisi ymmärtää olleensa tyhmä.
• Ei kannata himoita oikeassa olemista, vaan rehellisyyttä.
• Rehellisyys on tärkeä osa viisautta.
• Rehellisen ja nöyrän ihmisen ei tarvitse hävetä aiempia mielipiteitään, sillä ainoastaan uhmakas tyhmä on todella tyhmä.

Näitä asioita olisi hyvä pitää mielessä, ja kuunnella paljon muita ihmisiä ja heidän näkemyksiään hyvästä elämästä.