Humalassakin päädyn miettimään: “mitä voisin tehdä filosofian vuoksi?”
Nyt taas kirjoitan. Jotain. Siksi koska joku askarruttaa. Tällä hetkellä kuuntelen vuosia sitten tekemiäni musiikkikappaleita. Jotkut niistä koskettavat. Joistain niistä tunnistan itseni, toisista taas en. Melankolian pystyn itsestäni nyt tunnistamaan. Syytä siihen olisi lienee viisasta etsiä. Toisaalta monet ystävistäni ovat sitä mieltä että ihmiset yleensä ajattelevat itseään liikaa. En kuitenkaan tiedä onko minun mahdollista lakata ajattelemasta ja analysoimasta itseäni. Enkä oikeastaan ole ollenkaan varma että minun tulisi siihen edes pyrkiä. Siinä itsensä ajattelemisesta puhumisessa jota olen kohdannut, on joskus hieman moralistinen sävy. Ei kai itsensä ajatteleminen ketään toista satuta? Jos taas paheksunnan syynä on se ettei se mitenkään auta itsensä ajattelijaa kehittymään paremmaksi ja onnelllisemmaksi ihmiseksi, niin tulisi mielestäni ottaa huomioon ihmisten suunnaton erilaisuus. Se että jotkut saavuttavat viisautta vähentämällä itsensä analysointia, ei tarkoita että sama tie olisi kaikille muillekin paras.
Joku syy siinä on miksi niin paljon pyrin saamaan kosketusta ”sisäiseen itseeni”. Tuntuu etten voisi edetä ollenkaan ellen pitkäjännitteisesti tätä jatkaisi.
Nyt alkoi soimaan kappale jossa selostan itsevarmasti oman luonteenlaatuni erinomaisuutta. Nyt taas kappale jossa tunnustan heikkouttani. Olen selvästi heilahdellut itsevarmuuden ja heikkouden kokemusten välillä jo pitkään. Persoonani jakaminen tuntuu joskus niin luontevalta ajatukselta, etten ymmärrä miksi sitä tulisi välttää. Toisaalta taas koherentti minuus on ilman muuta sutjakkaan elämän edellytys.
Lapsena ja nuorena olin mystikko. Uskoin että on olemassa joku tämän näkyvän todellisuuden alla oleva perustavampi todellisuus. Uskoin että rukoilemalla saan siihen kosketuksen. Uskoin että minun tulee tehdä merkittäviä tekoja, uhrauksia, tämän tärkeämmän todellisuuden vuoksi. Nyt haen filosofiasta suurempaa merkitystä. Olen valmis, ellen jopa erittäin halukas, vetäytymään pitkäksi aikaa metsään kuten Henry David Thoreau, tai luottamaan ihmisiin kuten Michel Eyquem de Montaigne. Kunpa vain onnistuisin tekemään jonkun poikkeuksellisen ja vaikean teon – filosofian vuoksi (sanoo joku minun äänistäni).
Itsen kohtaaminen Toisena eräässä unessa
Aluksi se vaikutti olevan melko tavallinen uni. Unessa oli jotain seksiin liittyvää jännittävää kokemusta ja sekös kovasti uniminääni pohditutti. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin olemaan enemmän ja enemmän tietoinen sen maailman outoudesta jossa olen (kysymys ei siis pelkästään lienee siitä että siinä maailmassa elämässäni oli seksuaalista jännitystä). Tuntui kuin joku maailman hahmoista olisi oudolla tavalla ollut yhteydessä uniminääni. Nukkumaan mennessä olin kuunnellut luentoa ilmiöstä nimeltään kvanttilomittuminen. Siinä kaksi kaukanakin toisistaan olevaa partikkelia voi jakaa korrelaation, joka ainakin näyttää kausaalisuhteelta. Einstein sanoi että hänestä ilmiö on hyvin “spooky”. Olin nukkumaan mennessäni ajatellut että hurjimmat scifi-kirjailijat voisivat hyvinkin nähdä kuinka tällaista ilmiötä käytetään itsensä kloonaamiseen. Ajattelin mitä sanoisin ihmiselle joka on kloonini ja joka jakaa kaikki ajatukseni lukuun ottamatta noita kloonaustapahtuman jälkeisiä muutamia sekuntieja. Ajattelin että ehkä hänkin olisi kohdatessamme jo Toinen. Silloin en voisikaan todella tietää mitä hän ajattelisi ja haluaisi.
Unessani tietoisuus siitä että kyseessä on uni, ja päätökset siitä mitä haluan unessani kohdata, edistyivät nekin odottamattomasti. Olisin luullut että ensin ymmärrän olevani unessa, ja sitten vasta alan konjuroimaan jännittäviä olioita ja kokemuksia. Tietoisuuteni siitä että olen unessa, ei kuitenkaan edeltänyt sen tajuamista että olen maailmassani erityisasemassa, joka taas ei edeltänyt oudon tietoisilta tuntuvien konjurointien suorittamista. Loin erään olion unessani – mutta en tiedä loiko se minut vai minä sen. En tiedä oliko kyseessä sama olento, jota olin epäillyt taianomaisen yhteyteni vastapariksi, sillä se oli voinut olla olemassa ennen kuin luulin loivani sitä. Sitten pelottava läsnäolon tuntu muuttuikin konkreettisemmaksi. Näin kasvot. Itseni kasvot! Kohtasin itseni, mutta en tippaakaan metaforisesti. Olin polulta hieman sivussa, vyötäröäni myöten vedessä. Oli yö. Joku osa minusta tiesi että olen unessa ja halusi päästä pois unesta luomalla jotain niin hurjaa ettei sitä kestäisi heräämättä. Jokin oli ahdistanut minua jo aikaisemmin nimittäin. Tuntui että Hän oli ollut olemassa jo ennen kuin loin hänet.
Aikaisempi aavisteltu läsnäolo ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen mitä nyt kohtasin. Kääntyessäni ympäri oli edessäni tismalleen minun näköinen ihminen tismalleen samoin pukeutuneena, vaikkei pukeutumisesta kumpikaan meistä ollut tietoisia. Hetken toisiimme tuijoitettuamme, alkoi jännitykseni vaihtua kauhuksi. Hänen silmät eivät näyttäneet myötätuntoisilta. Hän halusikin tappaa minut! Entä jos hänkin vain pelkäsi henkensä edestä, ja toimi miten toimi, koska luuli että minä haluan tappaa hänet? Hän oli kuitenkin se joka hyökkäsi ensin. Hän alkoi kuristamaan minua ja katsoi samaan aikaan silmiini. Hänen silmänsä olivat täynnä päättäväistä vihaa. Koin jääväni taistelussa tappiolle. Nyt ajattelen että koko taistelu oli epäreilua! Ei hän koskaan avannut edes suutaan. Miksi emme voineet keskustella? Osa minusta oli tietoisesti valinnut niin että päädyin tähän tilanteeseen. Osittain uskoin että herään unesta äärimmäisen hurjan kokemuksen kohtaamalla. Tulla itsestään vierautuneen itsensä tappamaksi oli ilmeisesti ainakin hurjimmasta päästä, mutta osa siis tosiaan keksi tämän vain onnistuakseen heräämään. Osa taas samaan aikaan halusi muutenkin päästä kokemaan ”itsensä” kanssa kohtaamisen. Uniminäni tuli siten murhatuksi. Silmäni avautuivat. Huomasin kuitenkin olevani kykenemätön liikkumaan. Tiesin tasan tarkkaan mistä on kysymys, nimittäin olen lukenut unihalvauksesta. Olen lukenut myös selkounista, ja tiedän että unia on mahdollista hallita. Mutta en tiennyt keitä kaikkia päässäni on ja kuka niistä haluaa mitäkin. En voinut luottaa siihen että nauttisin olostani vaikka onnistuisinkin ”itse” hallitsemaan untani. En tiennyt ollenkaan kuka tuo ”itse” on. Juurihan eräs itseistä oli minut murhannut! Halusin siis aivan kunnolla herätä, ennen kuin silmilläni näkyvän kuvan päälle liimautuisi hän joka juuri minut murhasi. Kovasti käteeni keskittymällä, sain sitä nostettua, sain puhuttua niin että kuulin oman äänen, ja sain tarkistettua silmilläni ettei asunnossani näy ketään mieleni tuotetta. Tätä kirjoittaessa tosin vieläkin pälyilen ympärilleni siltä varalta että tällainen olento huoneessani olisi.
Kovalla ponnistuksella siis pääsin eroon unestani ja sitten vielä unihalvauksestani. Zizek sanoo että olemme uniemme tietoisuuksia. Tämä uneni olisi naurettavan helppo tulkita. Toisaalta se että valveminäni tulkitsee sitä minkälainen valveminäni todella on (ratkomalla allegorioita unesta jossa itse asiassa löytyy ”todellisempi” “minä”), on hieman kyseenalaista.
Vierailija
Hyppäsin keskeltä sisään – onko tämä nyt sitä luovuutta? Että uskaltaa kirjoittaa vailla sääntöjä? Tämäkö lentää maailmassa etsien sielua jossa todellistua? Oletko noin ylpeä? Mitä väliä! Tylsiä saarnoja. Tarpeeksi olen kuullut niitä. Siksikö että olit ennen kristitty – siinäkö on ansio? Niin olet erikoinen? ”Älä puhu ystävälleni noin!” Kuka niin sanoo, ja kuka on se joka puhui? Sitäkin enemmän… kuka on ystävä? En usko että äänet joita sisälläni on, ovat kaikki vihollisia. En usko että se joka saa ”nauttia” (miksi lainausmerkit – eksistointi on ekstaattista!) arkiolosta on ainoa merkittävä tässä maailmassa. Samaistat maailman hermojärjestelmääsi? Miksipäs en, muilla on omat maailmansa enkä niitä väheksy. On tylsää kun selittelet peloissasi ylpeilyäsi (yritätkö silläkin olla jotenkin erikoinen? [no entäs nämä suluissa itsellesi haukkumiset ja itsesi sinuttelu, eikö se muka ole erikoista? Se joka tuomitsee minua erikoisuudentavoittelusta, teennäiseksi pilkaten, on melkoisen tekopyhä mies.]) Sisälläni on mies? Enkö aina ole ollut olemassa sukupuolena? Mistä olen saanut miehen mallia? Miten olen mies? Rehellisyydellä ja avoimuudella, epäonnistumiseni myöntämisellä. Tylsän tavallisesti edeltäjääni kopioimalla. Eikö minussa ole mitään omaperäistä? (Huomaan että olet siirtynyt puhumaan itsestäsi yksinomaan ”minä” -muodossa. Tämä näyttää tapahtuneen heti kun mieleesi tuli isäsi. Nyt taidat tosin taas etäännyttää itsesi. Oletko miettinyt mistä tämä etäisyyden otto johtuu? Milloin sitä teet ja miltä on tuntunut sitä ennen?)
Internet paikkana jossa olet avoin kirja. Onko tämä nyt viisasta? Niin tylsä kysymys etten anna vastausta – onhan se nimittäin täysin minua. Ja sitä en enää sentään tietoisesti aio tuomita! Jos kerran rakastan maailmaa niin ilman muuta myös itseä – sen keskipisteenä. Ah, nyt alkaa helpottaa. Daimoni alkaa ruumiistani poistua. Syke laskee ja tulee rauhallinen euforia. Kiitos että vierailit ruumiissani luovuus. En ole vastuussa tosin tekeleestäsi – sillä olinhan vain kirjoituskoneesi.
to do -list 29.3.2009
Mitä teet tänään ja missä järjestyksessä? Auttaako listan valmistaminen todella? Pakenetko tyhjyyttä asettamalla elämäsi pinnalle “pakotteita”? Ehkä! Mutta jos näennäinen on kaikki mitä on, niin screw you pseudorehellinen ääneneni! Friedrich Nietzsche kirjoittaa Iloinen tiede teoksessaan:
Näennäinen on minulle vaikuttava ja elävä itse, joka ylen pitkälle menneessä itsensäivailussa antaa minun tuntea, että tässä on silmänlumetta ja virvatulta ja henkien tanssia eikä mitään enempää, – että kaikkien näiden unta uneksuvien joukossa myös minä, ‘tietävä’, tanssin tanssiani, että tietävä on väline, jonka avulla moista tanssia venytetään, ja että kuulun sikäli olemassaolon juhlanjärjestäjiin, ja että kaiken tiedon ylevä johdonmukaisuus on ja on oleva kenties paras keino ylläpitää uneksumisen yleisyyttä ja kaikkien näiden untanäkevien kesken vallitsevaa täydellistä ymmärrettävyyttä sekä siten unennäön jatkumista.
Elämän jatkumiselle – niin lajin, yksilön, kuin yhteisönkin tasolla – on olennaista että epävarmuutta mielummin valitsemme sitoutumisen. Aporian pakoilu on välttämätöntä jotta tietoisuutemme, joka maailmankaikkeuden itseymmärryksen sijasta on pikemminkin maailmankaikkeuden uni, jatkaa absurdia näytelmäänsä. Näytelmää joka esitetään tyhjille penkkiriveille. Teen nyt listan, siivoan ja das maneilen – aivan miten haluan – jos pinnan alla ei ole mitään ei pidä rikkoa kaunista pintaa.
- tee tämä lista loppuun: 7 min
- täytä sossuhakemus: 15 min
- lue kvantitatiivisten menetelmien tenttiin: 120 min
- järjestä paperit lattialta ja siivoa: 240 min
- kontemploi ja harjoittele lavatanssimista löytääksesi itsestäsi uusia puolia(?): 30 min
…eikö mulla olekaan muita huolia? Miksi oikein stressasin niin paljon? Viekö voimiani jotkut
menneisyyden aktualisoitumattomat affektit? Ehkä minussa tälläkin hetkellä on käynnissä energiaa
syöviä prosesseja joita en tiedosta, muuta kuin tuntemalla epämääräistä voimattomuutta ja ahdistusta.
412 minuuttia ennen kuin saan päivän valmiiksi. Vaihtoehtoisesti voisin käynnistää tietokonepelin ja paeta näitä 412:sta minuuttia. Pako vai paon pako ovat siis vaihtoehtoni? Eksistenssi on outoa. Kaikilla sitä on mutta ei sitä kukaan taida todella ymmärtää.
En halua blogata – haluampas! Päiväkirjaa vain – ei kun onnellisesta elämästä!
Aluksi ajattelin kirjoittaa siitä kuinka pelottaa kirjoittaa. Pelko tulee siitä että blogaaminenkin on itsensä esille tuomista, ja se joskus hävettää. Kun kirjoittaa blogiartikkelin tulee tavallaan sanoneeksi: “väitän olevani mielenkiintoinen ihminen”. Sitä väitettä on vaikea olla esittämättä, vaikka metablogaisikin sitä vastaan näin kun nyt teen.
Päätin siis olla kirjoittamatta tuosta aiheesta, koska metablogaamista pidetään yleensä nolona, enkä halua olla nolo. Päiväkirjan kirjoittaminen on vahvemmin legitimoitua tekemistä. Elokuvissakin opetetaan että aivan tavallinen ihminen saa kirjoittaa päiväkirjaa. Se että kutsuu blogille tekemää kirjoitustaan päiväkirjamerkinnäksi, antaa oikeuden kirjoittaa tylsemmin. Voin siis näin huijata itselleni rennomman kirjoitustunnelman.
Lukupiirissä tekemämme blogi http://blogitus.net/sostampere/ poistettiin, koska sinne ei oltu tehty uutta kirjoitusta yli neljään kuukauteen. Siksikin halusin nyt kirjoittaa.
Olen kyllä onnellinen. En vain sano sitä ylpeilläkseni onnellani. En todella ajattele enää tarvitsevani mitään lisää. Sain hiljattain…
(Nyt tuli kyllä miettimisen paikka. Voinkohan jatkaa tätä lausetta? Tänäänkin puhuin kaverille että haluan olla niin avoin, että minun mahdollisimman vähän tarvitsisi miettiä mitä voin kenellekin sanoa. Montaigne oli tällä periaatteella elänyt onnellisen elämän, mutta selväähän on että täytyy oppia kuinka periaatetta käyttää. Eihän se yleispätevä voi kuitenkaan olla. Onhan todella epätodennäköistä että tieto täältä mitenkään kantautuisi TV-lupatarkastajalle. Olen TV-lupamaksuja vastaan monesta syystä (ne eivät ole progressiivisia, sivistys pitäisi olla ilmasta jne.). Jos TV-lupatarkastaja lukisi tämän ja ottaisi minuun yhteyttä, niin valehtelisin. Koen että se olisi moraalista. Silloin en kuitenkaan tavallaan olisi “avoin”. Mihin vetää raja valehtelemattomuuden kanssa? Kukaan muu kuin minä ei voi tähän vastata, sillä minun “rehellisyysperiaate” ja avoimuus ovat räätälöity vain itseäni varten. Haluan jatkaa lausetta.)
…kaveriltani digiboksin käytännössä ilmaiseksi. Ehkä juuri sen takia etten kokenut ennen boksin saamistakaan olevani minkään puutteessa, nautin nyt suunnattomasti siitä että voin katsella ajankohtaisohjelmia. Tuntuu aivan uskomattomalta että täydelliseen elämään voi tulla jotain uutta ja iloista. En myöskään vaadi telkkarilta mitään, sillä en olisi sitä tarvinnutkaan. Se on mukava ekstra – iloinen yllätys.
Tavallaan kaikki positiivinen elämässä on mukavaa ekstraa ja iloista yllätystä, sillä mitään positiivista ei elämältä voi odottaa. Elämä ei ole minulle onnea velkaa. En ansaitse onnea, vaan saan sen lahjana. En kuitenkaan miltään jumalalta! Kaikkeus on antanut minulle elämän lahjan. Olennaisesti siihen liittyy äitini ja isäni – osana kaikkeutta, mutta tietysti myös kaikki muu on kaikkeutta. Elämä itsessään on onnea. Suurimmalla osaa olennoista ei enää tai vielä ole elämää. Elämä kun heiltä puuttuu niin puuttuu kaikki muukin positiivinen. Kuinka minulla voisi olla asiat koskaan huonommin kuin heillä? Ja jos kerran minulla on asiat paljon paremmin kuin suurimmalla osalla, onko mitään järkeä ajatella ettei minulla ole onnea?
Wohoo! Onnellista elämää!
Määrittelin itseni kahden päivän ajan marxistiksi
Viime viikonloppuna lueskelin hieman Karl Marxin Pääomaa eteenpäin ja luin Terry Eagletonin kirjoittaman Suuret Filosofit -sarjan Marxia käsittelevän pikkukirjasen loppuun. Mietin monia oman elämäni ja tuttavieni asiota näiden, ja muutamien muiden teosten valossa. Minuun suuresti vaikuttanut Alain de Bottonin dokumenttielokuva Status Anxiety oli varmasti värittämässä reaktiotani. Muutaman kerran lauantain ja sunnuntain aikana lukiessa Eagletonin kirjaa totesin kaverilleni: “Ei hitto, kai musta on tulossa kommunisti kun tää kuulostaa ihan järkevältä”. Tiedostin heti että määritelmä “kommunisti” herätti vahvoja tunteita ja tuntui radikaalilta sekä jotenkin suurelta askeleelta. Selitin kaverilleni erään äkkiä keksimäni skenaarion joka mielestäni havainnollisti jollain tavalla kapitalismin epäoikeudenmukaisuutta:
“Jos viisi kaveria perustaa firman jossa itse tekevät töitä, ja firma menestyy, he kaikki rikastuvat. Jos tehtaanjohtaja omistaa yhden tehtaan firmansa yksin ja se menestyy, ainoastaan hän rikastuu. Hänen työntekijänsä antavat firmalle työvoimansa, ja käytännössä siis ajassa suuren osan elämästään, mutta he saavat palkkaa vain elämiseen, kun omistaja saa suunnattomasti rahaa millä elää kohtuuttoman yleellisesti. Ja tämä on epäreilua, koska omistaminen ei varmasti ole niin paljon arvokkaampaa työtä että ansaitsisi niin paljon enemmän palkkaa, jos sitä voi laskea työksi ollenkaan.”
Variaationa tästä tarinasta voi ajatella myös että jos yksi viidestä kaverista ostaa toisten osuuden, ei hänen päätöksensä ja riskinsä, oli se sitten taloudellisen älyn tai sattuman ohjastamaa, voi olla niin arvokas kuin on se rahamäärä mitä hän yrityksen menestyessä saa palkinnoksi. Ajattelin että tämä rahan epätasainen jakautuminen aiheuttaa yhteiskuntaamme sellaisen ideologian joka ei anna työläiselle ja köyhälle sitä arvostusta jonka he ansaitsisivat. Marx määrittelee pääomassa kaikki tavarat hyytyneeksi, yhteiskunnallisesti tarpeelliseksi työksi, ja määrittelee rahan tavaraksi josta on tullut yleinen vastikemuoto johon viittaamalla kaikkia muita tavaroita voidaan vaihtaa markkinoilla. Ajattelin että rahan jakautuminen ihmisten kesken niin kuin se kapitalistisessa yhteiskunnassa jakautuu, on syvempi asia kuin miltä se ensisilmäyksellä näyttää. Ajattelin että nämä aineellisen vallan suhteet, eli se että tuotantovälineiden omistajille kertyy niin paljon enemmän rahaa kuin työläisille, määrittävät todella pitkälti sitä minkälaiseksi ihmiset kokevat asemansa yhteiskunnassa ja siis sitä miten ihmiset kokevat omaa arvokkuuttaan. Ajattelin siis että kapitalismi on suurelta osin syypää siihen ihmisten ahdistukseen jota Status Anxiety -elokuvakin niin vahvalla tavalla kuvasi.
Näiden pohdintojen lomassa, niiden koetellessa erilaisia ajatuksia, tajusin että en ole koskaan aiemmin näin vakavissani ja paneutuen miettinyt taloutta ja politiikkaa. En oikeastaan ollut koskaan vakavissani miettinyt sitä mikä on reilua ja oikeutettua taloudellista toimintaa. Ymmärsin että valehtelisin itselleni jos väittäisin ettei sen hetkinen käsitykseni olisi vahvasti Marxin värittämä. On mielenkiintoista että samaan aikaan ymmärsin että jos olisin lukenut lähinnä joitain toisia kirjoja, olisi käsitykseni jotain aivan muuta. Päätin lähteä seikkailuun ja kokeilla miltä tuntuisi kutsua itseään kommunistiksi tai marxilaiseksi.
Tuntui aivan kun olisin tullut uskoon. Olin päätynyt näkemykseeni pohtimalla ja analysoimalla, ja tiesin alusta saakka että jos löydän hyviä perusteluja sille miksi näkemykseni on väärä, olen ehdottoman valmis vaihtamaan sitä (entä muuten jos ehdoton valmius näkemyksen vaihtamiseen perustelujen edessä voidaan perustella kestämättömäksi?). Titteli “kommunisti” oli todellisempi vaikuttaja elämässäni kuin ne kengät joilla aamulla kävelin kouluun. Tunsin oloni fyysisesti erilaiseksi ja yht’äkkiä kaikissa keskusteluissa oli potentiaalinen puolustamisen tai kritisoimisen tarve. Aiemmin olin aika vähän mitään kannattamassa joten olin aika vähän velvollinen puolustamaan mitään argumentteja, tai kritisoimaan kenenkään toisen argumentteja. Kai tätä tälläkin hetkellä vallitsevaa perustilaani voi kuvailla skepsismiksi.
On mieletöntä kuinka paljon nimeäminen vaikuttaa. Eilen ja tämän päivän aamulla olin mukamas aivan eri ihminen kuin nyt. Tavallaan me kutsutaankin ihmiset näyttelemään jonkinlaista stereotyyppiä siitä nimestä minkä he ovat itselleen antaneet, tai jonka me heille annamme. Päätin itse kutsua itseäni kommunistiksi ja marxilaiseksi, muuta toiset ihmiset päättivät hyvin nopeaa mitä se tarkoittaa. Huomasin välittömästi olevani kuopassa, joka oli nimeni. Nimeäminen tuntui siis olevan hirveän tärkää muillekin. Ei tämä kyllä ollut ensimmäinen kerta kun kohtasin sen miten kommunismista voidaan tai kuuluu puhua. Eiköhän kaikki se jota kommunisteihin liitetään ole pitkään jo ollut minunkin tulkintarepertuaarissani. Olenhan sosialisoitu samaan yhteiskuntaan kuin muutkin suomalaiset.
En täysin tiedostanut kaikkea nimestä “kommunisti” kun päätin sen ottaa, mutta olen kyllä erittäin viehättynyt siitä kuinka paljon nimeäminen (teki sen sitten itse tai muut, tai niinkuin uskon että aina käy jossain määrin: yksilöt, itse ja yhteiskunta yhteisenä nimeämisenä) vaikuttaa elämiskokemukseen ja identiteettiin syvälle saakka.
Hetken ajan elämä tuntui erilaiselta, hetken ajan koin että sumu oli selkeytynyt, hetken aikaa tuntui että rakastan enemmän kuin ennen. Mutta mistä oli oikein kyse? Uskonnollisen kuuloinen selontekohan tuo äsköinen lause on. Mutta eikö marxismini ollut hyvän tahdon motivoimaa ja loogista päättelyä kunnioittavaa? En oikeastaan voi tietää. Osa siitä hyvästä tunteesta voi olla peräisin myös itsekkäästä tarpeestani kokea tietäväni jotain mitä muut eivät tiedä. Kuinka hienoa olisikaan jos minulla olisi viisaus siitä miten koko yhteiskunta voisi elää onnellisemmin ja voisin lunastaa maailman rakkauden kertomalla ja perustelemalla sen muille… Maailman parantaminen on aina näennäisesti niin epäitsekästä, mutta kuka olisikaan rakastetumpi kuin ihminen joka oikeasti pelastaisi maailman. Eikö kristitytkin rakasta Jeesusta joka heidän maailmansa pelasti?
Ehkä minä halusin hetken aikaa olla Jeesus. Halusin hetken että minua rakastetaan niin kuin minä lapsena rakastin Jeesusta. Mutta olisiko Kommunisti-Eerik kuitenkin ollut samanlainen rakkauden kiristäjä kuin Jeesus oli Kristinusko-Eerikille? Jeesus uhkasi Eerik-lasta: rakasta minua tai minä hylkään sinut helvettiin! Olisiko Kommunisti-Eerik uhannut maailmaa: rakastakaa minua tai ette ansaitse onnea!
Hurja kokemus, jota en olisi osannut odottaa, oli tämä kahden päivän marxilaisuus. Oli niin pieni teko minulta junassa istuessani päättää että en pelkästään ajattele että “olivatpas nämä mielenkiintoisia näkökantoja”, niin kuin yleensä teen, vaan totean: “olen marxilainen”. Olisin aivan hyvin vain voinut ajatella että kapitalismi on todella epäreilua, olisin voinut sitä mielipidettä ihmisille kertoakin ilman että monikaan olisi hetkahtanut. Se että päätin nimetä itseni ei mitenkään lisännyt tai vähentänyt ymmärrystäni tästä aiheesta. Aivan hiuksenhieno ero oli sillä Eerikillä joka ei vielä kutsunut itseään marxilaiseksi ja sillä joka kutsui. Voisi jopa sanoa että mitään eroa ei ollut. Mutta nimen antaminen on itsessään suuri ja yhtä todellinen teko kuin konkreettisimmatkin materiaalisen maailman tapahtumat. Välittömästi kun annoin itselleni tämän uuden nimen, alkoi nimeen liittyvät merkitykset nyhtämään minusta sitä miten marxilainen näkee maailmaa, mitä marxilainen on mieltä mistäkin, miten marxilaiseen suhtaudutaan ja miten hän voi säilyttää tai menettää ylpeytensä. Tyhjästä alkoi kasvamaan se lumipallo joka olisi helposti voinut viedä hyvinkin mielenkiintoisiin tilanteisiin. Mitä elämä nyt sitten oikein on? Moni on päätynyt barrikaadeille – puolelle tai toiselle. Moni on matkustanut maailmalla – sotimassa aatteen puolesta. Kuollutkin on ihmisiä, monia eri nimisiä. Ja mitä nimi on? Kuka meitä oikein nimeää?
Toki on itsesi vastuulla minkälaisen nimen itsellesi otat. Siis nimen mukana tietysti tulee rooli, mutta sinä voit valita minkä roolin omaksut. Voit myös tehdä sinulle tarjotusta roolista mieleisesi.
Olisihan se ihanaa jos todella voisin olla kuka olen. Voisinhan vain päättää että en astu mihinkään niihin kutsuihin näytellä mitään jota en itselleni halua. Mutta mistä tiedän mitä haluan, jos onneni nivoutuu ihmissuhteisiin jotka ovat juuri niitä kutsuja näytellä ja rooleja joita tarjotaan? Se rooli joka tekee minut onnelliseksi on täysin riippuvainen niistä rooleista joita ympäröivät ihmiset näyttelevät.
Olet hieman jumissa tuossa omassa versiossasi Erving Goffmanin dramaturgisesta sosiologiasta. Eiköhän käy samalla lailla kun Marxin kanssa että kun vain ymmärryksesi kasvaa niin eipä tuo Goffmankaan niin sitten säväytä.
Voi kiitos tuosta apaattisesta kommentista! Sinusta lienee koko elämä kannattaisi kehystää saman innostuksen puutteen mukaan? Sinusta minkään ei tulisi säväyttää, mutta et koskaan perustele miten tämä eläminen nyt on niin selvää. Sitä paitsi minä kyllä luen heti enemmän Goffmania ja viisastun siitäkin aiheesta sinunlaiseksi nyrpeäksi ympäripyöreäksi latistajaksi, kun sinä vain kirjoitat oppimispäiväkirjani, siivoat asuntoni, kokkaat, tiskaat, kirjoitat blogini, käsittelet traumojani, syöt, ulostat, luet Pääomaa, hankit rakkautta maailmalta jotta pysyn kasassa…
No huh huh. Kylläpäs nyt ollaan taas uhreja. Oletko koskaan miettinyt että tuo tarpeesi innostua aina asioista joista tiedät melko vähän, on hieman dogmaattinen luonteeltaan?
Tottakai olen miettinyt sitä! Mene sinä elämään lapsuuteni ilman raamattua ja rukoilua niin minä alan saman tien elämään vailla dogmatismia perkeleen näsäviisas helvetin aaaaaarggghhhhhhhh!
Kylläpäs väistit hienosti vastuun itsesi kehittämisestä. Eiköhän kaikilla ihmisillä ole aivan samanlainen halu löytää suuria totuuksia. Muut vaan eivät pidä siitä yhtä suurta melua.
Voi kiitos! Minulla siis ei ole oikeutta kokea tästäkään asiasta ahdistusta. No kylläpäs nyt onkin parempi olo. Menen itkemään.
Huoh.
Saarnasin saarnaamisesta ja nyt saarnaan siitä
“Saarnata” tarkoittaa tässä seuraavissa olosuhteissa, seuraavaa käytöstä
Olosuhteet
Tilanne on “normaali” keskustelutilanne, eli esimerkiksi spontaani keskustelu kadulla vastaantulevan kaverin kanssa, tai vaikka puhelimessa toisen soitettua ennalta sopimatta mistään erityisjärjestelystä, kuten vaikka puhelinneuvottelusta. Tilanteeseen ei siis ole ennalta sovittu formaattia että henkilö X puhuu kokoajan ja henkilö Y ainoastaan kuuntelee. Ei ole myöskään ennalta sovittu mitään X:n ja Y:n puheenvuorojen vaihtumiseen liittyvää logiikkaa. Logiikat jotka ovat toiminnassa ovat siis objektivoituneita, kulttuurin yleisiä, jaettuja normeja jotka toimivat ns. normaalikeskustelussa (sivutetaan nyt se kehäpäätelmä että normaalikeskustelu määritellään tässä normaalikeskustelun normeja noudattavaksi, sillä kiireessä vain kirjoitan ideaa ylös, maalaillen sanoilla ja tapaillen kirjallista muotoa sille – kehittelen ehkä myöhemmin tarkemmaksi tätä kirjoitelmaa).
Toiminta
Puhutaan kysymättä toiselta osapuolelta hänen mielipidettään. Keskustelu jossa X saarnaa menee yleensä niin että sanojen määrä jota X on sanonut on jopa satoja kertoja suurempi kuin sanojen määrä joita Y on sanonut. X on siis puhuja ja Y vain kuuntelija. X ei kysele Y:ltä muutakuin retorisia kysymyksiä, tai jos kysyy niin X mielestään jo tietää vastauksen kysymykseen ja saattaa kokea Y:n vastauksen kuuntelemisen “pakollisena pahana” jota ehkä siedetään kohteliaisuuden vuoksi. X toimii ikäänkuin hänellä on aiheesta paljon enemmän annettavaa kuin Y:llä, ja vaikka X ei ehkä tiedosta sitä, hän ei usko että Y voisi kertoa hänelle aiheesta mitään mielenkiintoista, mutta uskoo että hän todella voi kertoa aiheesta Y:lle paljon mielenkiintoista. Tiedostaen, tai ei, X luultavasti ajattelee että Y on kiinnostunut siitä mitä X puhuu, tai että Y:n tulisi tietää aihe mistä X puhuu – ja että X kuvailee aihetta hyödyllisellä ja tärkeällä tavalla.
Tämä, joka nyt seuraa (ja sekin jota jo kirjoitin) on siis aiheen etsintää – ei niinkään kuvailua. Enemmänkin kirjalliseen muotoon tehtyjä pyrkimyksiä ja kokeiluja aiheeseen liittyen.
Saarnaaminen on jotain jossa toista kohdellaan kuin paperia. Saarnaamisessa toinen on muistiinpanoväline. Saarnaamisessa toinen on vain kohde – vain objekti – ei subjekti.
Etiikka liitty mielestäni saarnaamiseen, ehkä monellakin tasolla. Jostain perspektiivistä saarnaaminen on siis myös eettisesti tarkasteltavaa toimintaa. Puhuminen on tekemistä. Saarnatessa tekee siis toiselle jotain. Joskus ihmiset ovat ilmoittaneet että heille tulee epämukava olo kun heille saarnataan. Saarnaamista ei voida julistaa moraalin ulkopuolella olevaksi, jos ei sitä olla edes analysoitu. “Ei saarnaamisessa ole mitään pahaa” on väite niinkuin kaikki muutkin väitteet ja sitä ei tule julistaa todeksi tutkimatta sitä ensin.
Puhuin juuri 15 minuutin ajan kaverilleni puhelimessa. Hän sanoi koko “keskustelun” aikana ehkä 4-6 sanaa.
Puheen aiheena oli kuinka lukupiireissä tai muissa pienryhmän keskustelutilanteissa (on samantyylisiä ilmiöitä kyllä suuremmissakin ryhmissä, mutta ne eivät toimi aivan samoin. eli siis joku voi puhua “liikaa” tai siis “liian pitkään”, myös esim. yleisöluennolla, vaikka on osa yleisöä. tyypillisesti siis kysyjä esittää kysymystään luennoitsijalle esim. 3-5 minuutin ajan ja keskeyttää vielä luennoitsijan myöhemmin tarkentaakseen omaa kysymystään (ällöttävän pitkät sulut)) voi joku tai jotkut henkilöt puhua enemmän kun toiset. Joku/jotkut voivat puhua toisten päälle, keskeyttää toisen puheen epäsopivasti, tai puhua pidempään kuin mitä moni tuntee sopivaksi. Jotkut voivat myöskin puhua niin että toinen ei pysty keskeyttämään heitä, vaikka puhe olisikin kestänyt jo pitkään. Tämä tuntuisi olevan suurelta osin henkilön luonteessa, mutta ei varmasti tyhjenny pelkästään yksilön ominaisuuksiin. Voi kuitenkin huomata että joillain yksilöillä tällainen käytös, esimekrikisi pidempään yliopistossa opiskeltua ja useimpiin lukupiireihin tai keskustelutilaisuuksiin osallistuttua, vähenee. Ainakin osittain siis on kyse yksilöllisistä taipumuksista.
…hukkasin taas punaisen langan. Kirjoittelen sekavasti. Tämä on niinkuin kirjoittaisin IRCissä, mutta koska en ainakaan juuri nyt halua “saarnata” toisia kiusaten – niin kirjoitan “paperille”, koska sillä ei ole tunteita.
Saarnaaminen ja tietynlainen sujuvaan ajatuksenvaihdon rikkominen pienryhmätilanteissa, muodostuu mielestäni usein ongelmaksi. Puhelimessa sitten esittelin kaverilleni kuinka ryhmätilanteen toimivuuden kannalta olisi hyvä että olisi joitain etukäteen sovittuja sääntöjä. Kerroin myös että jotta säännöistä ei lipsuttaisi, olisi hyvä että olisi etukäteen sovitut “vastuuhenkilöt” tai -henkilö. Häntä voisi kutsua vetäjäksi, johtajaksi, puheenjohtajaksi, koollekutsujaksi tms., mutta sellaisen olemassaolo olisi ensiarvoisen tärkeää. Hän/he siis olisivat vastuussa huomauttaa jos sovituista säännöistä aletaan lipsua. Esim. jos on ennalta sovittu että ennen kuin alkaa puhumaan, täytyy viitata, ja että pj, tai vaikka edellinen puhuja näyttää jollain eleellä seuraavaksi vuorossa ollevalle kun hänellä on “lupa” puhua, olisi siis vastuuhenkilön tehtävä huomauttaa kohteliaasti jos joku rikkoo tätä sääntöä.
Tuonlaisista aiheista keskustelin kaverini kanssa enkä huomannut että kyseessä ei ollut keskustelu, vaan saarna. Saarnasin saarnaamisesta. Olin soittanut hänelle ja aloittanut välittömästi saarnani. Olen joskus pienryhmätilanteissakin saarnannut, mutta mielestäni teen sitä nykyään vähemmän kuin aikaisemmin. Minunlaisia ihmisiä on olemassa useampiakin ja koen että se kun saarnaamme on epäreilu teko muita kohtaan – ei pelkästään neutraali piirre meissä. Itse haluaisin että oppisin mahdollisimman paljon pois saarnaamistavastani. Haluaisin siis että hallitsisin itseäni niin että tiedostaisin aina jos aloitan saarnaamaan ja en tekisi sitä vahingossa. Saarnaaminen joskus satuttaa toisia ihmisiä, koska siinä implisiittisesti joskus sanotaan että “olen tärkeämpi kuin sinä”, “sinun aikasi ei ole tärkeää”, “sinun mielipiteesi eivät ole yhtä hyviä ja viisaita kuin minun”. Haluaisin että en huomaamattani satuttaisi toisia ihmisiä.
Tosin en ole tässä uhri joka “täysin tietämättään” tekee jotain pahaa. Se että saarnaamme, ei ole kokonaan meidän hallitsemattomissa. Aivan kuten pedofiili ei ehkä voi päättää mitä haluja hän kokee, on hänen vastuulla kuitenkin oltava se miten hän toimii (tämä on käytännössä mentävä näin – oli pedofiililla, tai kenelläkään, sitten faktuaalisesti vapaata tahtoa tai ei). Minäkin olen kykenevä vastustamaan haluani saarnata – eikä ole oikein jos muut jotuvat kärsimään itsehillintäni puutteesta, aivan niinkuin ei ole oikein jos lapset joutuvat kärsimään pedofiilin itsehillinnän puutteesta.
Haluaisin että minulle huomautetaan jos saarnaan – sillä haluaisin tulla ihmiseksi joka on ikäänkuin “itsensä herra”, ainakin melko paljon (täysin sitä ei voi olla, enkä tiedä edes haluaisinko olla).
Nyt pää tyhjeni, ainakin hetkeksi… mutta haittapuolena tästä pitkästä saarnasta on se että en kirjoittanut oppimispäiväkirjaa jonka olisin huomenna vihdoin halunnut palauttaa. Se on jo noin puoli vuotta myöhässä enkä tiedä saanko siitä enää suoritusta. Koen syyllisyyttä koska en ole palauttanut sitä vaikka sain lisäaikaakin. Haluan nyt palauttaa sen – sain siitä suoritusta tai en.
Mutta nuo syyllisyysasiat ovat taas aivan toisen, kamalalla kielellä kirjoitetun, haparoivan ja samoja asioita moneen kertaan toistavan, “päiväkirjamerkinnän” aihe.
Tänään oli hyvä olo itsestä
Perjantai gravitaation armosta 22.8.2008
Istun pyyhe päällä kirjoittamassa ja kuuntelen Bob Marley & Wailers:iä. Annan itsestäni rennon kuvan tällä selonteolla. Vieressäni kitara petaamattomalla sängyllä. Joskus olin todella vakavissani musiikin kanssa. Nautin edelleen siitä kun kitarasta tulee puoliksi vahingossa melodia ulos joka on uuden ja kauniin kuuloinen. En enää kuitenkaan ajattele omistavani elämääni musiikkiuralle kuten nuorempana.
Olen viimeisen kahden viikon aikana silloin tällöin käynyt urheilemassa tavalla tai toisella. Olen myös syönyt paljon kasviksia, riisiä ja kanaa. Voi olla vain illuusiotakin mutta tuntuu että terveelliset elämäntavat olisivat tehonneet jonkun verran jo nyt. Suihkussa peseydyin tarkasti ja pitkään. Leikkasin kynnet ja ajoin parran pois poskista. Sitä on alkanut kasvaa poskiinkin enemmän kuin ennen. Olen jollain lailla ylpeä siitä. Minulla kesti niin kauan ennen kuin parta alkoi kasvamaan että nyt kun se vihdoin on muutaman vuoden kukoistanut on se todella ilahduttavaa. Poskista tosin sitä saa nyt ajella aika ahkerasti pois – jos siis välittäisi siitä että näyttää epäsiistiltä.
En kyllä esitä mitään Sokratesta (Sokrates oli ruma ja vastarannan kiiski – ei ilmeisesti välittänyt lainkaan siitä mitä muut hänestä ajattelevat. Hän haisi pahalle ja kulki paljain jaloin Agoralla). Epäsiisteydessäni on oma tyyli. Pidän siltä miltä näytän eikä ulkonäköni ole minulle yhdentekevää vaikka ehkä haluaisinkin sen olevan.
Ajelin suihkussa myös kivekseni vaikken niitä todennäköisesti tulekaan pitkään aikaan kenellekään esitelemään. Mistä ihmeestä siinä oli kysymys? Toiveajattelusta? Katselin itseäni sitten alasti peilistä ja jollain lailla jopa pidin ruumiistani. Peniksen varren ja kivekset ajeltua pienenä pitämäni penikseni näytti melko normaalilta ja kokonaisuudesta tuli mieleen ne parrakkaiden ja kiharahiuksisten miesten patsaat Ateenassa. Siinä vasta viiteryhmä joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi! Ostinhan tuossa taannoin neljä metriä kangastakin jotta voin kääriä itselleni toogan. Oi kuinka ihanalta tuntuukaan olla Epikuroksen oppilas. Kiitos mielikuvitukselle!
Hieman hämmentävältä tuntuu kirjoittaa peniksestä ja mahasta – itsetunnosta ja toiveista. Tällaisia asioita kun vuodatetaan niin että olo kiusaantuu lukijalla? Rakastuin totaalisesti Montaigneen kun hänen esseitään selailin. Montaigne kirjoitti itsestään – sensuroimatta. Siitä ehkä sain rohkeuden tehdä samaa. Se tuntuu vapauttavalta. Miksi esittää että mieltäni vaivaisi ainoastaan epistemologian ja ontologian teoreettiset suuntaukset kun tunteita minussa herättää niin moni muukin asia? Lukijoiden kiusaantumisesta olen pahoillani, mutta lukemisenhan voi aina lopettaa jos tuntuu häiritsevältä.
Kohta menen parin kaverin läksiäisiin. Oho! Jo tunnin päästä alkaa ne. Pitääkin lähteä…
Ensimmäinen päiväkirjamerkintäni = miten tätä tehdään
Lauantai 2.8.2008 iltapäivä
Akun pienessä ja täyteen ahdetussa, paradoxaalisen – sekavan järjestyksen koristelemassa yksiössä eräs humalainen tietoisuus istuu ja kuuntelee vallan vierasta musiikkia. Aku on näyttänyt innostuneen melko alternative -ääntelystä. Se kuulostaa rauhoittavalta enkä ihmettele että hän halusi tämän soimaan taustalle kun kiipesi parvelleen ottamaan päiväunia. Akuhan ei suinkaan ole sellainen ihminen joka kenties ensimmäisenä tulee mieleen päiväunien ottamisesta. Kyseessä on nyt charmikas 25 -vuotias rento insinööri. Päiväunet tulivat tarpeellisiksi eilisen ryyppyillan seuraksena. Aku nukkui viime yönä 3 tuntia ja meni töihin pienessä pöhnässä. “Hui kuinka kunnotonta!” huudahtaa kuvitteellinen konservatiivi. No eihän mikään palanen ihmisen elämästä ja käytöksestä suinkaan tyhjennä ihmistä. Musta tuntuu että vaikka luettelisi kenestä tahansa ihmisestä kirjakaupalla piirteitä, elämänhistoriaa ja tapoja ei ihminen olisi puoliksikaan kuvailtu.
Akulla on suuri John Lennon juliste seinällä jossa lukee Imagine -kappaleen lyriikat. Jaamme lienee tunnesiteen siihen utopiaan jota Lennon tuossa kappaleessa maalailee. Tähän liittyy vahvasti lausahdus: “Imagine no religion”. Ei muuten ole lainkaan harvinaista törmätä ihmisiin jotka olettavat ateistien olevan katkeria. Minusta tuntuu jokseenkin loukkaavalta jos minun sanotaan “menettäneen uskoni”. Olen saanut vapauden! Ei ole mitään suurempaa vapautta kuin ajattelun vapaus. Ateisitiyhdistys vapaa-ajattelijoiden nimi on naulan kantaan. Vapaus ajatella on niin suuri osa onnea että välillä suren niitä vuosia jotka vietin uskon vankina. Onhan nekin vuodet tietysti olleet opettavia, mutta lapsilleni en sellaista haluasi. Saavat tietysti itse valita sitten kun siihen ikään tulevat.
En osaa kirjoittaa päiväkirjaa. Mitä tällaiseen nyt tulisi töhertää? Mitä olen tehnyt viimeaikoina? Oltiin tosiaan eilen Akun, Jarnon, Villen ja Outin kanssa pelaamassa hieman mölkkyä pienissä tuiskeissa Turun Mikaelin kirkon puistossa. Siellä oli keinut joissa aikuinenkin pystyi ottamaan huimat vauhdit. Upeeta! Viimeaikoina olen usein menettänyt muistini ryyppyiltojen tapahtumien suhteen, mutta eilisestä muistan kaiken. Silloin kun muisti on mennyt, on seuraavana päivänä ollut hieman hätääntynyt sen suhteen mitä on tapahtunut. En täysin luota humalaiseen itseeni. Olen joskus humalassa saanut ahdistuskohtauksia ja tai tullut hieman koppavaksi. Kumpaakaan en haluaisi itsestäni löytävän, enkä ole varma mitä tuo humalainen itse, kertoo minusta ihmisenä. Uskon kyllä siihen että ei ihmiseen humalassakaan tule mitään piirteitä täysin ulkopuolelta – siis tuo ahdistuneisuus ja koppavuus ovat jollain asteilla minussa. Niistä eroon pääseminen on jo pitkään ollut ykkös-prioriteettini.
Viime uutena vuotena asetin itselleni uudenvuodentavoitteen: Opetella kuuntelemaan paremmin, antamaan muille tilaa puhua ja opetella olemaan nöyrä sekä vähemmän varma omista näkemyksistään. Tuntuu että tuo tavoite ei yhdessä vuodessa tule saavutettua vaan venähtää elämäntehtäväksi. Koitan kasvattaa siis itseäni.
Kohta Aku varmaan herää… Sitten päästään taas juomaan yhdessä ja rupattelemaan sekä polttamaan tupakkaa. Ilmeisesti Ville ja kenties myös Outi on kohtapuoliin tulossa seuraksi. Mukavaa kyllä hengailla vaihteeksi täälä Turussa vanhojen ystävien kanssa, vaikka olenhan suunnattoman onnellinen myös niistä upeista ystävistä joita olen näiden viimeisen kahden vuoden aikana saanut Yliopistolla.
Tsaudidaudiiii!
