Vierailija
Hyppäsin keskeltä sisään – onko tämä nyt sitä luovuutta? Että uskaltaa kirjoittaa vailla sääntöjä? Tämäkö lentää maailmassa etsien sielua jossa todellistua? Oletko noin ylpeä? Mitä väliä! Tylsiä saarnoja. Tarpeeksi olen kuullut niitä. Siksikö että olit ennen kristitty – siinäkö on ansio? Niin olet erikoinen? ”Älä puhu ystävälleni noin!” Kuka niin sanoo, ja kuka on se joka puhui? Sitäkin enemmän… kuka on ystävä? En usko että äänet joita sisälläni on, ovat kaikki vihollisia. En usko että se joka saa ”nauttia” (miksi lainausmerkit – eksistointi on ekstaattista!) arkiolosta on ainoa merkittävä tässä maailmassa. Samaistat maailman hermojärjestelmääsi? Miksipäs en, muilla on omat maailmansa enkä niitä väheksy. On tylsää kun selittelet peloissasi ylpeilyäsi (yritätkö silläkin olla jotenkin erikoinen? [no entäs nämä suluissa itsellesi haukkumiset ja itsesi sinuttelu, eikö se muka ole erikoista? Se joka tuomitsee minua erikoisuudentavoittelusta, teennäiseksi pilkaten, on melkoisen tekopyhä mies.]) Sisälläni on mies? Enkö aina ole ollut olemassa sukupuolena? Mistä olen saanut miehen mallia? Miten olen mies? Rehellisyydellä ja avoimuudella, epäonnistumiseni myöntämisellä. Tylsän tavallisesti edeltäjääni kopioimalla. Eikö minussa ole mitään omaperäistä? (Huomaan että olet siirtynyt puhumaan itsestäsi yksinomaan ”minä” -muodossa. Tämä näyttää tapahtuneen heti kun mieleesi tuli isäsi. Nyt taidat tosin taas etäännyttää itsesi. Oletko miettinyt mistä tämä etäisyyden otto johtuu? Milloin sitä teet ja miltä on tuntunut sitä ennen?)
Internet paikkana jossa olet avoin kirja. Onko tämä nyt viisasta? Niin tylsä kysymys etten anna vastausta – onhan se nimittäin täysin minua. Ja sitä en enää sentään tietoisesti aio tuomita! Jos kerran rakastan maailmaa niin ilman muuta myös itseä – sen keskipisteenä. Ah, nyt alkaa helpottaa. Daimoni alkaa ruumiistani poistua. Syke laskee ja tulee rauhallinen euforia. Kiitos että vierailit ruumiissani luovuus. En ole vastuussa tosin tekeleestäsi – sillä olinhan vain kirjoituskoneesi.
to do -list 29.3.2009
Mitä teet tänään ja missä järjestyksessä? Auttaako listan valmistaminen todella? Pakenetko tyhjyyttä asettamalla elämäsi pinnalle “pakotteita”? Ehkä! Mutta jos näennäinen on kaikki mitä on, niin screw you pseudorehellinen ääneneni! Friedrich Nietzsche kirjoittaa Iloinen tiede teoksessaan:
Näennäinen on minulle vaikuttava ja elävä itse, joka ylen pitkälle menneessä itsensäivailussa antaa minun tuntea, että tässä on silmänlumetta ja virvatulta ja henkien tanssia eikä mitään enempää, – että kaikkien näiden unta uneksuvien joukossa myös minä, ‘tietävä’, tanssin tanssiani, että tietävä on väline, jonka avulla moista tanssia venytetään, ja että kuulun sikäli olemassaolon juhlanjärjestäjiin, ja että kaiken tiedon ylevä johdonmukaisuus on ja on oleva kenties paras keino ylläpitää uneksumisen yleisyyttä ja kaikkien näiden untanäkevien kesken vallitsevaa täydellistä ymmärrettävyyttä sekä siten unennäön jatkumista.
Elämän jatkumiselle – niin lajin, yksilön, kuin yhteisönkin tasolla – on olennaista että epävarmuutta mielummin valitsemme sitoutumisen. Aporian pakoilu on välttämätöntä jotta tietoisuutemme, joka maailmankaikkeuden itseymmärryksen sijasta on pikemminkin maailmankaikkeuden uni, jatkaa absurdia näytelmäänsä. Näytelmää joka esitetään tyhjille penkkiriveille. Teen nyt listan, siivoan ja das maneilen – aivan miten haluan – jos pinnan alla ei ole mitään ei pidä rikkoa kaunista pintaa.
- tee tämä lista loppuun: 7 min
- täytä sossuhakemus: 15 min
- lue kvantitatiivisten menetelmien tenttiin: 120 min
- järjestä paperit lattialta ja siivoa: 240 min
- kontemploi ja harjoittele lavatanssimista löytääksesi itsestäsi uusia puolia(?): 30 min
…eikö mulla olekaan muita huolia? Miksi oikein stressasin niin paljon? Viekö voimiani jotkut
menneisyyden aktualisoitumattomat affektit? Ehkä minussa tälläkin hetkellä on käynnissä energiaa
syöviä prosesseja joita en tiedosta, muuta kuin tuntemalla epämääräistä voimattomuutta ja ahdistusta.
412 minuuttia ennen kuin saan päivän valmiiksi. Vaihtoehtoisesti voisin käynnistää tietokonepelin ja paeta näitä 412:sta minuuttia. Pako vai paon pako ovat siis vaihtoehtoni? Eksistenssi on outoa. Kaikilla sitä on mutta ei sitä kukaan taida todella ymmärtää.
En halua blogata – haluampas! Päiväkirjaa vain – ei kun onnellisesta elämästä!
Aluksi ajattelin kirjoittaa siitä kuinka pelottaa kirjoittaa. Pelko tulee siitä että blogaaminenkin on itsensä esille tuomista, ja se joskus hävettää. Kun kirjoittaa blogiartikkelin tulee tavallaan sanoneeksi: “väitän olevani mielenkiintoinen ihminen”. Sitä väitettä on vaikea olla esittämättä, vaikka metablogaisikin sitä vastaan näin kun nyt teen.
Päätin siis olla kirjoittamatta tuosta aiheesta, koska metablogaamista pidetään yleensä nolona, enkä halua olla nolo. Päiväkirjan kirjoittaminen on vahvemmin legitimoitua tekemistä. Elokuvissakin opetetaan että aivan tavallinen ihminen saa kirjoittaa päiväkirjaa. Se että kutsuu blogille tekemää kirjoitustaan päiväkirjamerkinnäksi, antaa oikeuden kirjoittaa tylsemmin. Voin siis näin huijata itselleni rennomman kirjoitustunnelman.
Lukupiirissä tekemämme blogi http://blogitus.net/sostampere/ poistettiin, koska sinne ei oltu tehty uutta kirjoitusta yli neljään kuukauteen. Siksikin halusin nyt kirjoittaa.
Olen kyllä onnellinen. En vain sano sitä ylpeilläkseni onnellani. En todella ajattele enää tarvitsevani mitään lisää. Sain hiljattain…
(Nyt tuli kyllä miettimisen paikka. Voinkohan jatkaa tätä lausetta? Tänäänkin puhuin kaverille että haluan olla niin avoin, että minun mahdollisimman vähän tarvitsisi miettiä mitä voin kenellekin sanoa. Montaigne oli tällä periaatteella elänyt onnellisen elämän, mutta selväähän on että täytyy oppia kuinka periaatetta käyttää. Eihän se yleispätevä voi kuitenkaan olla. Onhan todella epätodennäköistä että tieto täältä mitenkään kantautuisi TV-lupatarkastajalle. Olen TV-lupamaksuja vastaan monesta syystä (ne eivät ole progressiivisia, sivistys pitäisi olla ilmasta jne.). Jos TV-lupatarkastaja lukisi tämän ja ottaisi minuun yhteyttä, niin valehtelisin. Koen että se olisi moraalista. Silloin en kuitenkaan tavallaan olisi “avoin”. Mihin vetää raja valehtelemattomuuden kanssa? Kukaan muu kuin minä ei voi tähän vastata, sillä minun “rehellisyysperiaate” ja avoimuus ovat räätälöity vain itseäni varten. Haluan jatkaa lausetta.)
…kaveriltani digiboksin käytännössä ilmaiseksi. Ehkä juuri sen takia etten kokenut ennen boksin saamistakaan olevani minkään puutteessa, nautin nyt suunnattomasti siitä että voin katsella ajankohtaisohjelmia. Tuntuu aivan uskomattomalta että täydelliseen elämään voi tulla jotain uutta ja iloista. En myöskään vaadi telkkarilta mitään, sillä en olisi sitä tarvinnutkaan. Se on mukava ekstra – iloinen yllätys.
Tavallaan kaikki positiivinen elämässä on mukavaa ekstraa ja iloista yllätystä, sillä mitään positiivista ei elämältä voi odottaa. Elämä ei ole minulle onnea velkaa. En ansaitse onnea, vaan saan sen lahjana. En kuitenkaan miltään jumalalta! Kaikkeus on antanut minulle elämän lahjan. Olennaisesti siihen liittyy äitini ja isäni – osana kaikkeutta, mutta tietysti myös kaikki muu on kaikkeutta. Elämä itsessään on onnea. Suurimmalla osaa olennoista ei enää tai vielä ole elämää. Elämä kun heiltä puuttuu niin puuttuu kaikki muukin positiivinen. Kuinka minulla voisi olla asiat koskaan huonommin kuin heillä? Ja jos kerran minulla on asiat paljon paremmin kuin suurimmalla osalla, onko mitään järkeä ajatella ettei minulla ole onnea?
Wohoo! Onnellista elämää!
