Pikku Kakkosen arvoista, lapsista, elokuvista sekä tietysti Antiikin Kreikasta
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 11
Pikku Kakkosen arvomaailma
Kirjassa oli YLE:n lasten- ja nuortenohjelmien tuottajan Maija Koivulan haastatteluun perustuva artikkeli. Artikkelin objektiivisuus on tietysti kyseenalaistettavissa, mutta jos siirretään se nyt syrjään niin olin kyllä jokseenkin vakuuttunut siitä kuinka altruistiseksi Pikku Kakkosta voisi kuvata. Tekijöillä on tiedostettuna pyrkimyksenä nimittäin viestittää lapselle sanomaa myös siitä ettei televisiota tule katsella liikaa. Tämä on hyvä esimerkki sellaisesta arvosta joka kaupallisten kanavien ohjelmistosta voi olla vaikempi löytää.
Sadutuksesta ja roolista, narratiivisuudesta ja lasten runollisuudesta
Liisa Karlsson kuvailee artikkelissaan sadutustuokion alun näin: “Kerro satu tai tarina, sellainen kuin haluat. Kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerrot. Lopuksi luen tarinasi, ja voit muuttaa tai korjata sitä mikäli haluat.” Sadutus on hyvää vaihtelua sille roolijaolle joka aikuisen ja lapsen välillä tyypillisesti vallitsee. Aikuinen on yleensä se joka opettaa lasta, kertoo hänelle miten asiat on ja vaatii lasta kuuntelemaan. Sadutuksessa lapsi saa vaihteeksi olla kertoja ja “opettaja”. Olen joskus jolta kulta psykologilta kuullut että ihmiselle on terveellistä olla elämässään monissa eri asemissa ja rooleissa. Ei siis olisi hyväksi olla aina esim. se hiljainen hissukka tai aina huomion keskipiste, vaan kokea jonkun verran useita eri rooleja joita ihmiselämässä esiintyy. Antiikin kreikkalaisilla oli tähän liittyen mielenkiintoinen perinne. Miltei jokainen poikalapsi sai nuorena oppi-isän vanhemmasta miehestä. Oppipoika suhteen ei välttämättä tarvinnut olla seksuaalinen, mutta tämä oli hyvin tavallista ja täysin sallittua. Tämän perinteen rationaalina toimi niinkin utilitaristinen ajatus, että alisteisen aseman kokeneet pojat, kasvavat miehiksi jotka kohtelevat vaimojaan hyvin. Mieheksi kasvaessaan oppipoika-suhde miltei poikkeuksetta lopetettiin ja yhteiskunta odotti avioliittoa naisen kanssa, joskin miespuoliset rakastajat olivat aikuisellekin sallittuja.
Sadutusta käsittelevässä tekstissä päädyttiin jälleen puhumaan “ihmiselle luontaisesta narratiivisuudesta”, ja mentiin luonnehtimaan ihmistä Homo Sapiensin lisäksi myös Homo Ludensiksi, leikkiväksi ihmiseksi, sekä Homo Narransiksi, kertovaksi ihmiseksi. Olen kyllä samaa mieltä siitä että nämä ovat suurimman osan ihmisistä luontaisia tapoja ja pidän siitä että artikkelissa ei pelätty viitata näiden taipumusten myötäsyntyisyyteen. Evoluutiostakin kiinnostunut kognitivismi ja vain kulttuurista kiinnostunut konstruktivismi eivät mielestäni kovasti kasvata ihmiskunnan viisautta niin kauan kun ne eivät tunnusta toistensa olemassaoloa ja mielenkiintoisuutta. Konstruktivismin mukana John Locken tyhjä taulu -ajattelu on noussut aivan liian hyväksytyksi, ja Steven Pinkerin kritiikkiin yhtyen olen siis tyytyväinen tämän idean hylkäämiseen tässä artikkelissa. Narratiivisuuden yleistämisestä ja aspergerin syndroomasta olenkin jo kirjoittanut aiemmin.
Artikkelissa esiteltiin seuraava sadutuksessa tullut tarina: “Ihanat asia – ne on ihania. Ne on ihania, jos niitten antaa olla ihania. Jos niitten ei anna olla ihania, ne on sitten kurjia.” Kertoja oli 8 -vuotias Helmi tyttö. Tarina annettiin kohdan yhteydessä, jossa kirjoitettiin kuinka lapset ja nuoret voivat käyttää kieltä erilaisella ja tuoreella tavalla, muodostaen uusia sanoja ja yllättäviä sanayhdistelmiä joista monet aikuisetkin voivat nauttia. Haluaisin keskittyä hetkeksi tuohon tarinaan. Mikä tekee siitä sellaisen josta aikuinenkin voi nauttia? Mikä tekee siitä niin “hyvän” että se on päätynyt tähän kirjaan? Ei varmasti kaikki lasten kertomat tarinat ole yhtä “hienoja” niin että minkä vain olisi tähän esimerkiksi voinut ottaa. Tarinassa on selkeästi syvällisyyttä ja runomaisuutta, mutta eiko voisi olettaa että tämä on lähinnä sattumaa? Tarkoitan tällä siis sitä että aikuinen merkityksellistää tarinan aivan eri lailla kun lapsi sen on “tarkoittanut”. Lapsi on tälläkin tarinalla saattanut tarkoittaa jotain hyvin pinnallista, lapsellisen ahnetta ja itsekeskeistä, kuten esimerkiksi sitä että ihanat prinsessanuket on tosi ihania jos äiti antaa ostaa paljon noita kalliita nukkeja “…jos niitten antaa olla ihania”. Aikuiselle tämä kuullostaa miltei buddhalaiselta runolta jossa ehdotetaan että elämänasenne määrittää elämän onnen, pienistä asioista voi nauttia kärsimyksenkin keskellä, sillä kaunis päivä on kaunis, vaikka olisit vankilassakin. Miksi niin usein ylistetään lasten viisautta? Sanonta “lasten suusta kuulee totuuden” asettaa lapset asiantuntija-asemaan jota he eivät ole ansainneet. Parempi sananparsi samasta ilmiöstä olisi: “lapsilla ei ole käytöstapoja”. Puolitoista viikkoa sitten kuollut koomikko George Carlin kommentoi lasten palvomisesta hauskasti: “Lapset ovat keskeneräisiä töitä, enkä koskaan arvosta keskeneräistä työtä.”
Lapset ja telvision tehosteet
Kirjan lopussa on ohjeita kuinka lasten kanssa voi leikkiä medialla ja samalla tutustuttaa ja kasvattaa heitä median ymmärtämiseen. Taikatempun voi kuvata lasten kanssa helposti vaikka taikomalla kaveri näkymättömiin nauhotuksen pysäytyksen avulla. Kuvaamalla sivuttain nelinkontin menevää lasta voi saada vaikutelman että hän kiipeää seinää kuin hämähäkkimies. Vastaavia leikkejä videokameran kanssa on monia. Voin hyvin käsittää kuinka tällaiset leikit auttavat lasta ymmärtämään että se mitä televisiossa näkee ei ole sama asia kun mitä todellisuudessa tapahtuu. Kun lapsi itse pääsee tuottamaan “tehosteita” hän ei ota liian vakavasti televisiossakaan näkemiään asioita ja se erittäin tarpeellinen kriittinen katsontatapa kehittyy.
Medialukutaidosta ja multimodaalisuudesta vielä kerran
Aivan viimeisenä juttuja kirjassa esiteltiin Mediakasvatuskeskus Metkan Metkulaa, digitaalista toimintaympäristöä jossa on kuva- sekä ääniarkistot joita käyttäen voi tehdä audiovisuaalista saduttamista. Multimodaalisuuden esittely saduttamiseen on varmasti hedelmällinen hanke. Kirjassa jo aiemminkin esiteltiin lastentarhalaisten ja koululaisten yhteistä elokuvaprojektia ja näkisinkin elokuvien itse tekemisen tärkeäksi nykyajan lapsille. Elokuvan tekemiseen osallistumisen kautta saadaan sellaista näkökantaa joka on varmasti hyödyksi “oikeidenkin elokuvien” kriittisessä katselussa. Välineiden antaminen kattavaan multimodaaliseen itseilmaisuun on myöskin jatkuvasti vain tärkeämpää.
Tämä oli viimeinen Johdatus Mediakasvatukseen -kurssiin kuuluva blogikirjoitukseni.
Animismista ja antropomorfismista
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 10
Lastenkirjailija Tittamari Marttinen kertoi kirjassa suloisen oloisen tarinan pojastaan joka 3-4 vuotiaana alkoi elollistaa esineitä. Poika muunmuassa sanoi että: “leipä köllötteli leikkuulaudalla” ja “maitotölkki seisoskeli jääkaapissa”. Marttinen kertoi ottaneensa tästä inspiraatiota omaan työhönsä. Jean Piagetin nimiin on mennyt havainto siitä että 3-10 vuotialla lapsilla esiintyy elottomien olioiden elollistamista, eli animismia. Moni on kuitenkin jo ennen sitä havainnut ihmisillä olevan tämän sukuisia taipumuksia. Jo kreikkalainen filosofi Ksenofanes (570-480 eaa.) oivalsi että jumalat ovat ihmisen antropomorfismiin taipuvaisen luonteen tuotoksia:
“Mutta jos härjillä ja hevosilla ja leijonilla olisi kädet ja ne osaisivat käsin maalata ja tehdä teoksia niin kuin ihmiset, niin hevoset tekisivät jalojen ratsujen kaltaisia, härät uljaiden härkäin kaltaisia jumalhahmoja ja jokainen laji hahmoja oman kuvansa mukaan.”
Antropologit ovat aina katsoneet uskontoja luonnon ihmisenkaltaistamisen näkökulmasta. Mielestäni on syytä kyseenalaistaa näkemys siitä että lasten mielikuvitusrikkaan maailman tukeminen animismiin kannustamalla on väistämättä hyväksi. Animismi yleensä katoaa aikuistuessa, mutta voisiko yliluonnolliseen uskomisella ja lapsuuden animismiin suhtautumisella olla yhteys? Jos näin on niin olisiko paikallaan miettiä haluaako liikaa tukea lapsen mielikuvitusta tällä alueella? Animismi saattaa olla evoluution sivutuote sille pääasialliselle tuotokselle joka lienee on ihmisiin keskittyminen ja kasvojen ilmeiden sekä eleiden tunnistaminen. Animistisesti ja antropomorfisesti kasvanut lapsi saattaa helpommin alkaa pitämään jotain oliota kaikkivoipana ja päätyä taikauskoiseksi. Voihan tätä tietysti joku halutakin jos vaikka pyrkii indoktrinoimaan lapsen omaan uskontoonsa.
Lapset ja seksi
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 9
Lasten kyky ymmärtää seksiä on hyvin rajallinen. Koska lapset eivät käsitä mitä on meneillään, he paikkaavat aukot omalla mielikuvituksellaan. Tästä syystä seksin näkeminen voi helposti olla lapselle ahdistavaa. Itsellänikin on yksi hämärä muistikuva aiheesta. Noin 9 vuotiaana olin kaverini luona käymässä ja hän näytti minulle telvisiosta ohjelmaa jossa oli alastomia miehiä ja kettinkejä. Muistan ahdistuneeni ja hieman pelänneeni tilanteessa. Minusta tuntui kun jotain todella kamalaa olisi ollut meneillään ja ajattelin että kyseessä on jonkun kiusaaminen ja kiduttaminen. Kokemus oli hyvin outo sillä huudot eivät olleet samanlaisia kuin toimintaelokuvissa. Ilmeisesti kyseessä oli ollut jonkinlainen sadomasokistinen homoporno. Muistikuvissani on vain pelottavia kettinkeijä, nahkaa, peniksiä ja oudolla äänisävyllä nauramista sekä voihkimista.
Kuvatarinoista ja draamasta
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 8
Kuvatarinat ja ilmeen tunnistus
Lapsimessuilla on ollut Mediakasvatuskeskus Metkan järjestämä mediakasvatusrata, jossa lapset ovat muun muassa saaneet valita kolme kuvaa joiden avulla he haluaisivat kertoa jonkun tarinan. Lapset ovat saaneet laittaa kuvansa haluamaan järjestykseen ja sitten kertoneet, muutamalla virkkeellä per kuva, mitä tarinassa tapahtuu. On mielenkiintoista että pienetkin lapset, 3 ja 5 -vuotiaat, onnistuivat todella tekemään loogisia tarinoita pelkillä kuvilla. Mielikuvitus vaikuttaa olevan luonnostaan lapsilla huikea. Molemmissa tarinoissa joita kirjassa esiteltiin oli lapsi valinnut ensimmäiseksi kuvaksi kuvan tytöstä jolla on kruunu ja valtikka. Toinen lapsi oli tulkinnut tytön prinsessaksi ja toinen keijuksi. Minua kiinnosti kuinka molemmat olivat tulkinneet kuvan lapsen surulliseksi. Kyllä itsekin osasin sanoa että hieman surullisen näköinenhän tämä on, mutta kuinkakohan nuorena lapset oikein tunnistavat esim. surullisuuden pelkästä kasvokuvasta? Huomasin myös että kun peitin kuvan tytöltä kulmakarvat niin hänet pystyi ehkä ajattelemaan muutakin kuin surulliseksi. Olisi mukava joskus kuvamanipuloida tällaisia kuvia ja testata mistä lapset, ja aikuisetkin, eniten päättelevät ilmeiden merkityksen. Charles Darwin julkaisi 1872 kirjan The Expression ot the Emotions in Man and Animals, ja olisi voinut luulla ilmeiden tutkimisen jatkuneen tasaisen vilkkaana siitä lähtien, mutta näin ei kuitenkaan ole käynyt. Darwinin emootiotutkimus unohdettiin miltei vuosisadaksi ja on vasta viimeaikoina evoluutiopsykologian ja sosiobiologian myötä noussut jälleen puheenaiheeksi (Rauni Myllyniemi, Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä 2005).
Yliammuntaa ehkä narratiivisuudessa
Draamakasvatuksesta kertovassa kappaleessa päädyin jälleen miettimään aspergerin syndroomaa. Minulle edelleen kaikki tämä lapsen eläytyminen fiktiiviseen maailmaan ja rooliin uppoutuminen, tarinan eläminen tuntuu tutulta ja toimivalta. Kirjassa sanottiin että draamaprosessissa roolissa olevalle lapselle tulee mahdollisuus nähdä itseään kriittisesti ja seisä toisen saappaissa. Voisikohan tätä menetelmää käyttää asperger -lapsilla menestyksekkäästi. Seuraava kappale alkoikin selittävästi. Jerome Bruneriahan siinä heti alussa siteerattiin. Bruner kyllä on kertomuksen tutkiumuksen sankareita, mutta ehkä tulee suhtautua varauksella juuri tällaisiin sitaatteihin kun kirjassa oli käytetty: “Oman paikan löytäminen maailmassa perustuu lopulta fiktion voimaan” (Bruner, 1999). Bruner on saattanut tehdä narratiivisuuden suhteen saman kun Emilé Durkheim teki sosiologian suhteen – liioitellut. Durkheim sanoi: “sosiaalista tulee selittää vain sosiaalisella”, vastustaakseen psykologiseen ja biologiseen redusoimista. Durkheimilla oli kuitenkin tehtävänään siihen aikaan oikeuttaa sosiologia itsenäisenä tieteenalana. Sillon on hyödyllistä ehkä liioitellakin. Mutta kuten sosiaalisuus kietoutuu psykologiseen ja biologiseen jollain tasolla aina, niin ei narratiivisuuskaan ehkä ole, toisin kuin Bruner on esittänyt, ainoa muoto missä ajatella, muistella, haaveilla ja suunnitella. Ehkä Brunerillakin oli yliammuntaan syynä narratiivisuuden arvon nostaminen tieteen kentällä.
Äänestä, kuvasta ja etymologiasta
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 7
Äänimaailmat ja akustinen horisontti
Akustinen horisontti tarkoittaa sitä matkaa jonka äänet kuulemme tunnistaen ja tulkintakykyisesti, sekä sitä äänien kirjoa joka ympärillämme on. Kovassa melussa emme erota meistä kaukana olevien ihmisten puhetta ja voimme sanoa että akustinen horisonttimme on lähellä. Melussa akustisesta horisontista tulee helposti myös tylsä kun mitään ääniä ei eroteta kagofoniasta. Oikein hiljaisella järvellä voimme sanoa akustisen horisontin olevan todella kaukana, kun kuulemme kilometrinkin päässä olevan mökkiläisen uimahypyn.
Miten mahtaakaan ihmiseen tämä kaupungissa esiintyvä akustisen horisontin pienentyminen ja tylsistyminen vaikuttaa? Entä se että yhä useammat ihmiset sulkevat itsensä täysin äänieristyksiin kannettavilla mp3 -soittimilla ja radioilla? Kirjassa esitetään että äänimaailmoilla luodaan vahvasti yhteisöllisyyttä ja ryhmäidentiteettiä. Tähän yhdyn. Kuten kirjassa sanottiin, “omalla musiikilla” ja muilla äänillä merkitään esim. kirkko tai pubi tietyn ryhmän alueeksi. Myös ystäväporukoissa on yleistä tuoda “omaa musiikkia” toisten kotibileisiin ja tällä saavuttaakin hieman sitä tunnelmaa, että olen tämän ryhmän hyväksytty jäsen (koska siis musiikkini hyväksytään täällä). Antamalla toisen soittaa “omaa musiikkiaan” (eli siis hänen mukanaan tuomia tai internetistä hakemiaan kappaleita) omissa juhlissasi voit myös ystävällisesti osoittaa että hän on hyväksytty ja arvokas ryhmän jäsen – toivottu ja arvostettu vieras.
Saavuttamatta jää minulta laajempi ymmärrys äänimaailmojen ja akustisen horisontin suhteen, mutta alueella on varmasti monia mielenkintoisia ilmiöitä.
Kuvakulma
Kirjassa kerrotaan kuinka ympäröivän kulttuurin tapa käyttää kuvakulmia vaikkuttaa lapseen. Tekstistä pystyisi mielestäni tulkitsemaan kaksi erilaista versiota:
- Ensimmäisen tulkinnan mukaan se mitä pidetään uskottavana ja ylevänä tuotetaan kuvakulmien avulla. Eli siis yläkulmasta otetut kuvat alistavat ja vähentävät kohteen arvoa ja alakulmasta otetut luovat arvokkaan ja ylevän vaikutelman. Tässä tulkinnassa se, että alhaalta päin kuvattu kohde koetaan luontaisesti ylevänä, tulee kulttuurissa käytettyä niin että luodaan ja ylläpidetään tiettyjä arvostelmia ja normeja kulttuurissa.
- Toisen tulkinnan mukaan se että pidämme alhaaltapäin kuvattua kohdetta arvokkaana, ylevänä ja menestyneenä johtuu siitä että meidän kulttuurissamme käytetään kuvakulmia niin. Tässä tulkinnassa siis kohteen alakulmasta näkeminen ei olisi myötäsyntyinen arvostuksen herättäjä, vaan herättäisi arvostusta sen vuoksi että kulttuurissamme on tapana kuvata arvostusta näin.
En ole aivan varma kumpaa tulkintaa kirjan kirjoittaja haki, mutta kokonaisuudella hän ilmeisesti pyrki esittämään että kulttureissa on paljon median tulkitsemisen välineitä jotka ovat todella sidoksissa kulttuuriin. Muina esimerkkeinä hän antoi sarjakuvissa henkilön pään päälle syttyvän lampun, joka kuvaa idean saamista. Alhaalta- ja ylhäältäpäin kuvaamisen näkisin itse erilaisena kuin esim. lamppu -sumbolin käytön sarjakuvissa. Itse kannatan ehkä enemmän tuota ensimmäistä selventämääni tulkintaa. Uskon että meillä on evoluution myötä tullut “vaisto” kokea alakulmasta näkemät kohteet ylevinä (huomaa sana ‘ylevä’, ja että ylempänä oleminen ei tarkoita vain vertikaalisella akselilla ylempänä olemista, vaan jotenkin moraalisessa ja hierarkisessa mielessä ylempänä olemista). Voidaan tietysti myös argumentoida että kyseessä on vain kulttuurin tuote, mutta näkisin evolutiiviset juuret tälle ilmiölle melko loogisina. Myös muilla eläimillä “nenänvartta pitkin katsominen” tarkoittaa sitä mitä meillä ihmisillä. Luulisin että se kulttuurievoluutio joka on johtanut esim. sanan ‘ylevä’ etymologiaan, on mitä se on, johtuen biologisesta evoluutiosta geenien välityksellä.
Leikistä
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 6
Leikki on lapselle luontainen tapa käsitellä asioita, muodostaa siis käsitystä maailmasta, niinsanottuja skeemoja asioista. Lapset leikkivät miltei jatkuvasti ja kaikella ympäristössään olevalla. Usein lapset yhdistelevät leikissään elementtejä mediasta. Mediasta voidaan ottaa leikkiin vain nimiä, tai sitten roolihahmoja tai vaikka kokonaisia juonia. Kirjassa Reeli Kalimäki kirjoittaa: “Lapset leikkivät, koska se on heistä hauskaa, eivätkä suinkaan siksi, että kyse olisi oikean elämän harjoittelusta.”
Mieleeni tuli tiikerinpennut ja apinan poikanen eräässä luontodokumentissa. Tiikerinpennut painiskelivat siinä keskenään leikkitappelua ja apinan poikanen puunoksista roikkuen kävi välillä nykäisemässä korvasta pentuja, paeten heti sen jälkeen takaisin korkeammalle puuhun. Kaikki osalliset tässä leikissä näyttivät pitävän sitä hauskana, ja ei varmaankaan ole perusteltua sanoa että he “leikkivät koska harjoittelevat oikeaa elämää”, sillä on epätodennäköistä että näillä eläimillä olisi tilanne näin selvitettynä ja analysoituna mielessään. Proksimaalinen selitys varmasti siis on että he leikkivät, koska se on heistä hauskaa, mutta eikö ultimaattinen selitys näillä eläimillä ole todellakin se että heistä se on hauskaa koska ne heitä edeltäneiden sukupolvien yksilöistä, jotka ovat sen kokeneet hauskana, ovat valmistuneet paremmilla eväillä elämäänsä, selviytymisen ja lisääntymisen todennäköisyyksien suhteen.
Tietyllä lailla on siis perusteltua sanoa myös että tiikerinpennut ja apina leikkivät harjoitellakseen oikeaa elämää, vaikka he eivät sitä tietäneetkään. Samaa voisi olla mahdollista sanoa ihmislapsista. Eikö kaikki ne leikit joiden leikkimisestä lapset nauttivat, valmista ja auta heitä kehittymään oikeaa elämää varten? Samalla lailla kun harrastamme seksiä ehkä vain siksi että se tuntuu hyvältä, mutta se tuntuu hyvältä jotta lisääntyisimme. Emme välttämättä sano että harrastamme seksiä lisääntyäksemme, mutta ymmärrämme yhteyden näiden asioiden välillä.
Leikin ympäristö
Vanhemmat ovat perinteisesti hyvin kiinnostuneita siitä missä ympäristössä lasten leikki tapahtuu. Kirjassa kerrotaan että lasten leikkien sisällöt eivät niin helposti avaudu aikuisille eikä heitä ne samalla lailla kiinnosta. Lapset toisaalta eivät välttämättä haluakaan aikuisten tietävän kaikista leikkien sisällöistä. Itse muistan myös että leikkiympäristöön keskityttiin minunkin lapsuudessani. Oli tärkeää että leikin ulkona, ja tuntui että ulkona oleminen oli itseisarvo. Välillä taas jos innostui kovasti olemaan ulkona niin sekään ei ollut toivottavaa ja tuntui joskus sekavalta käsittää mikä on se leikkiympäristö jota vanhempani minulle halusivat. Tämä varmasti johtuu siitä että toivottava leikkiympäristö oli jonkunlainen tasapaino. Tämä ei minulle näyttäytynyt samalla lailla koska itse keskityin tekemiseni sisältöön enemmän kuin ympäristöön. Muistan joskus kokeneeni “miten sitten on hyvä?” -oloa, kun ulkona olemisessakin voi ampua yli.
Vanhempien kannaltahan leikkiympäristö on tärkeä esimerkiksi turvallisuuden suhteen. Ulkona toiset paikat ovat vaarallisia ja niihin pääsyä rajoitetaan. Muistan myös kuinka tietokone mieltyi negatiiviseksi ympäristöksi, laiskuuden ja ajantuhlauksen symboliksi. Tietokoneella tekemiseni oli lienee lapsena paljon pelaamista, mutta outoa kyllä tietokone jäi jotenkin hävettävän ympäristön asemaan lapsuuden jälkeenkin.
Yleistyksen ongelma ja asperger
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 5
Mediametkaa! kirjassa puhutaan paljon lapsen eläytymisestä tarinaan ja saduttamisesta, joka on psykologi Monika Riihelän 1980 -luvun alussa kehittämä menetelmä saada lasten ajatukset kuuluviin. Lapsen tarinaan eläytymistä pidetään metodisena voimavarana muun muassa rakentaessa liikunnalle tarinallista viitekehystä, jolloin siitä saadaan mielekkäämpää. Tästä voisi antaa esimerkkinä kaikenlaiset seikkailuradat joissa lapsi kuntoilee “kuin huomaamattaan” jännän tarinan edistymisen ohella. Nämä suuntaukset kasvatuksessa ja mediatutkimuksessa ovat eittämättä sukua ihmistieteiden laajempaan konstruktivistiseen suuntaukseen jonka voi määritellä sisältävän narratiivisen näkökulman.
Lev Semjonovitš Vygotski oli Valko-venäläinen psykologi 1900 -luvun alussa, ja hänen ulko sisään periaattensa joka pistää sosiaalisuuden oppimisen ja kasvamisen keskiöön, voidaan nähdä jonkinlaisena jaettuna pohjana koko konstruktivistisessa suuntauksessa. Vygotskin teoriaan pohjautuen konstruktivistisen diskurssin yksi yleisistä teeseistä on että minuus on muotoutunut kommunikaation ensin ollessa lapsen ja merkityksellisen toisen välistä, ja siitä siirtyvän mielen sisäiseksi “dialogiksi”, eli ajatteluksi (ulkoa sisään).
Sosiaalisessa oppimisessa narratiivisuuden ajatellaan läpi elämän olevan keskeinen heuristiikka ja ihmisellä nähdään olevan jonkinlainen luontainen, tai vähintäänkin melko luontaisesti kehittyvä, eläytymiskyky toisen ihmisen asemaan, kyky ottaa toisen ihmisen rooli ja tarkastella tilannetta toisen näkökulmasta. Tämän kyvyn ajatellaan mahdollistavan oppimisen tarinoista, eikä pelkästään omista kokemuksista kuten muiden eläinten uskotaan oppivan. Narratiivisuus nähdään kenties tärkeimpänä ihmisen mielen muotona joka toimii muistojemme, haaveidemme ja suunnitelmiemme jäsentäjänä.
Narratiivinen perspektiivi, sadutus ja tarinaan eläytyminen tuntuu itselleni melko valaisevilta ja oivaltavilta lähestymistavoilta ihmiseen, lapsuuteen ja oppimiseen, mutta olemmeko nyt yleistämässä neurologisesti tyypillisten ihmisten tapaa konstruoida todellisuutta ainoaksi oikeaksi ja ihmisyyden keskiössä olevaksi? Akatemiatutkija Matti Hyvärinen on pohdiskellut ja esitelmöinyt narratiivisuuden piirissä jo pitkään, ja mieleeni jäi hänen eräällä luennollaan esittämänsä pieni varaus Jerome Brunerin melko radikaaliin narratiivisuusnäkemykseen. Bruner palautti miltei kaiken merkittävän ihmisessä narratiivisuuteen, ja Hyvärinen pohti että on varmastikin olemassa muitakin tapoja jäsentää elämää.
Voisiko olla että peilineuronillisesti haastetut lähimmäisemme, aspergerin syndroomaiset ja autistiset (en väitä peilineuroneiden kausaalisuhteista, mutta korrelaatioita ainakin on todettu) voisivat opettaa meille jotain näistä ei-narratiivisista tavoista oppia ja jäsentää maailmaa? Nyt jo aikuisella veljelläni on todettu aspergerin syndrooma ja voin kokemuksistani sanoa että tapamme leikkiä ja oppia ovat olleet lapsesta saakka erilaisia. Siinä missä minä leikin rooleilla “tämä ukkeli olis tällanen ja tällanen ja nyt se menee tonne ja juttelee ton kanssa koska…”, hän ärsyyntyi kun sekotin hänen “still -kuviksi” rakentamia asetelmia. Leikit tapahtuivat yleensä legoilla tai playmobileillä, eikä yhteistä säveltä tuntunut siis koskaan löytyvän helpolla, jos lainkaan. Minun narratiivinen mieltymykseni oli hänelle aivan toissijaista. Nyt aikuisena hän on kertonut että tarina ei ole se tapa millä hän kokee ensisijaisesti muistelevan tai suunnittelevan asioita. Hän kertoi kokevansa esimerkiksi maantieteellisen sijainnin ja suunnat jonkinlaisena ympäristönä johon hän sijoittaa muistot ja suunnitelmat. Tarinaformaatin tärkeys ei minun pienen narratiiviesitelmänikään jälkeen tuntunut hänestä lainkaan tutulta, ja hän kertoi nyt vain ehkä ymmärtävän neurologisesti tyypillisten ihmisten ajattelutapaa paremmin.
Jos on neurologisesti epätyypillisiä ihmisiä jotka eivät koe tarinallisuutta kuten muut, eikö ole mahdollista että tarinallisuuden merkitys vaihtelee laajemminkin yksilöiden välillä? Ehkä meissä kaikissa muissakin on muitakin mahdollisia tapoja sitoa kokemuksiamme ja ajatuksiamme käsiteltäviksi rakennelmiksi. Emme kai vain ole yleistämässä ihmisyydeksi sitä mikä on vain valtaväestön mielen muoto? Olkaamme varovaisia ettei tämä johda vähemmistöjen syrjintään, vai onko jo liian myöhäistä?
Missä viipyi paradigman vaihdos?
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 4
Kirjassa todettiin että 1990 -luvulta alkaen mediatutkimuksessa on tunnistettu lapsen toimijaluonnetta. Aiemmin lapsi on ymmärretty passiiviseksi median vastaanottajaksi johon media yksinkertaisesti vaikuttaa positiivisesti, tai negatiivisesti. Uuden ymmärryksen mukaan lapsi nähdään aktiivisena toimijana ja reflektoijana. Lapsi antaa merkityksiä näkemälleen ja kuulemalleen. Lapsi tulkitsee mediaa liittäen sitä aiempiin kokemuksiin ja tämä voi johtaa hyvin erilaisiinkin tulkintoihin. En voi olla vetämättä yhteyttä 1960-70 -luvulla käytyyn sosiaalipsykologian kriisikeskusteluun ja laajempaankin mekanistisen ihmiskuvan kritiikkiin. Voisi väittää että mekanistisen ihmiskuvan musertuminen on käyttänyt nousualustanaan kielelliseksi käänteeksi kutsuttua filosofista paradigmanvaihdosta, joka 1900 -luvulla on, kenties merkittävimmin Ludwig Wittgensteinin filosofiaan pohjautuen, asettanut kielen ja kielen käytön tutkimuksen keskiöön.
Mielenkiintoista huomata kuinka, ainakin minun mielestäni, niin monien tieteenalojen kehitys voidaan nähdä filosofiaan juurtuvana. Joskus juurtumisen yhteydessä voidaan puhua jopa yksittäisistä filosofeista. Sosiaalipsykologian kriisikeskustelussa Pohjois-Amerikkalainen kokeellinen sosiaalipsykologia kyseenalaistettiin juuri koska syytettiin sen näkevän ihminen koetilanteessa vain passiivisena ärsykkeiden vastaanottajana. Mielestäni melko perustellusti väitettiin että ihminen on koetilanteessakin aktiivinen merkitysten antaja ja tulkitsija, ja että koekin on yksi sosiaalinen tilanne jota osallistuja pyrkii ymmärtämään ja toimimaan siinä merkityksellisesti. Tämä diskurssi muistuttaa kirjassa kuvattua oivallusta lapsen roolista suhteessa mediaan niin vahvasti, ettei voi kuin ihmetellä miten tuon näkemyksen matka mediatutkimukseen kesti 30-20 vuotta!
Lasten johdattelu kysymällä
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 3
Lapsi- ja yhteisönäkökulma mediakasvatuksessa -artikkelissa, uuden luominen ja oppiminen kysymällä -kappaleessa käsiteltiin mielenkiintoisesti sitä kuinka aikuinen kysyessään lapselta asioita, johdattelee lapsen ajatuskulkua. Tämähän nyt toimii tietysti myös jos kyseessä olisi kaksi aikuista, mutta varsin vahvasti silloin kuin kyseessä on lapsi. Todettiin että lapsi passivoituu eikä esitä itse kysymyksiä, jos aikuinen kyselee paljon. Mieleeni tuli dokumentti Israelilaisssa olevasta juutalaisille ja arabeille perustetusta yhteiskoulusta. Tavoitteena oli rikkoa kulttuurienvälistä vihanpitoa, ja lapsilta se tuntui sujuvan varsin hyvin. Ongelmana olivat aikuiset jotka esim. lapsen tuodessa juutalaiskaveri arabiperheeseen kylään, tenttasivat juutalaislapselta: “Mitä mieltä olet arabeista?” “Mitä mieltä olet siitä että juutalaiset ajoivat arabeja pois kodeistaan?”. Aikuiset johdattelivat lapsia jatkuvasti kulttuurien vastakkainasetteluun, vaikka lapset yhteiseen kouluun laittaessaan heillä oli selvästi ollut sovussa elämisen tavoite. Sosiaalipsykologi Michael Billig on myös ehdottanut että, psykoanalyysin perinteen vastaisesti, lasten sijasta meidän tulisikin tutkia lasten vanhempia, sillä he ohjaavat kysymyksillään lapsen pohtimaan tietynsuuntaisesti. Aikuiset ohjaavat lapset ymmärtämään toiset asiat ongelmina, ja jättämään toisia asioita huomiotta.
Digiaika ja lasten itseilmaisu
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 2
Kappaleesta: Mä keksin!
Nykyajan lapsilla on yleensä paremmat taidot digitaalisen median suhteen kun aikuisilla. Lapset eivät kuitenkaan omaa kriittistä ajattelua siinä määrin että osaisivat suodattaa digitaalisesti löytämäänsä sanomaa. Digiajassa kuka tahansa voi myös tuottaa sanomaa, myös lapset. Aikaisemmin kirjojen näytellessä suurempaa osaa mediamaailmassa eivät lapset niin paljoa törmänneet toisten lasten tuottamaan mediaan. Toisaalta myös leikki on mediaa ja siinä mielessä lapset ovat aina muodostaneet myös vertaismediaa. Tilanne jossa lapset ovat esim. internetissä vertaistensa tuottaman median parissa on kuitenkin monella tapaa uusi.
Aikuisten tulisi kenties tutustua enemmän lasten tuottamaan kulttuuriin, ja siihenhän taas uusi teknologia on omiaan. Lapsen ensimmäiset omat esitykset tapahtuvat leikin kautta, mutta lapset voivat ilmaista itseään myös tekemällä esim. sarjakuvia tai nykyään vaikka animaatioita tietokoneella. Nämä lapsen itseilmaisut tulisi hyödyntää jotta lapsen maailmaa tunteinensa ja arvoinensa ymmärrettäisiin. Itsetuotetut mediaesitykset (esim. sadut, sarjakuvat, mainokset, lehdet, valokuvat, elokuvat, kännykän soittoäänet) auttavat lasta tulkitsemaan, ilmaisemaan, jäsentämään ja analysoimaan elämäänsä ja maailmaa ympärillä. Tähän liittyy mielestäni myös vaara. Sosiologit Peter Berger ja Thomas Luckmann lienee tunnetuimpia teoksestaan todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Teoksen yksi keskeisiä sanomia on: “sanominen on todeksi tekemistä”. Tämä lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä että sisäisen maailmamme ulkoistaminen ei ole pelkästään sitä, ulkoistamista. Se on samalla todella möys sisäisen maailmamme luomista.
Vaaran toi esille myös Antiikin tutkimuksen professori Taneli Kukkonen, Kriittisessä tilassa -tapahtumassa Tampere-Talolla 2008, sanoessaan: “meidät tulisi varoa mitä teeskentelemme”. Ulkoistaessamme ja esittäessämme ymmärrystämme maailmasta, eläydymme toimeen paljolti samalla lailla kuin teeskennellessämme jotakin esitystä itsestämme. Esittäessämme aina samaan aikaan rakennamme maailmankuvaamme, ja myöskin kuvaa omasta paikastamme maailmassa – identiteettiämme. Jos painoa laitetaan liikaa siihen että lapsen tulee saada ilmaista näkemystään, saatamme unohtaa että ilmaistessaan itseään, hän myös rakentaa itseään. On mahdollista myös auttaa lasta rakentamaan identiteettiään ja maailmankuvaansa, meidän mielestä parempaan suuntaan, tarjoamalla hänelle mahdollisuuksia enemmän toisten asioiden ilmaisuun kun toisten. Näinhän itseasiassa teemmekin ajattelemattakaan asiaa jos lapsi alkaa ilmaista jotain mitä koemme todella epätervetulleeksi. Tällä tavalla sosialisoimme lapseen ne normit joita yhteisössämme kannatamme. Tietysti vaarana on sitten myös se että rajoitamme pois sellaista ilmaisua joka olisikin ollut lapsen identiteetin ja maailmankuvan rakentumiselle hyödyllistä. Tämähän pähkinänkuoressa onkin kasvattajan ikuinen päänvaiva, kasvattajan suunnaton vastuu.
