Tänään oli hyvä olo itsestä
Perjantai gravitaation armosta 22.8.2008
Istun pyyhe päällä kirjoittamassa ja kuuntelen Bob Marley & Wailers:iä. Annan itsestäni rennon kuvan tällä selonteolla. Vieressäni kitara petaamattomalla sängyllä. Joskus olin todella vakavissani musiikin kanssa. Nautin edelleen siitä kun kitarasta tulee puoliksi vahingossa melodia ulos joka on uuden ja kauniin kuuloinen. En enää kuitenkaan ajattele omistavani elämääni musiikkiuralle kuten nuorempana.
Olen viimeisen kahden viikon aikana silloin tällöin käynyt urheilemassa tavalla tai toisella. Olen myös syönyt paljon kasviksia, riisiä ja kanaa. Voi olla vain illuusiotakin mutta tuntuu että terveelliset elämäntavat olisivat tehonneet jonkun verran jo nyt. Suihkussa peseydyin tarkasti ja pitkään. Leikkasin kynnet ja ajoin parran pois poskista. Sitä on alkanut kasvaa poskiinkin enemmän kuin ennen. Olen jollain lailla ylpeä siitä. Minulla kesti niin kauan ennen kuin parta alkoi kasvamaan että nyt kun se vihdoin on muutaman vuoden kukoistanut on se todella ilahduttavaa. Poskista tosin sitä saa nyt ajella aika ahkerasti pois – jos siis välittäisi siitä että näyttää epäsiistiltä.
En kyllä esitä mitään Sokratesta (Sokrates oli ruma ja vastarannan kiiski – ei ilmeisesti välittänyt lainkaan siitä mitä muut hänestä ajattelevat. Hän haisi pahalle ja kulki paljain jaloin Agoralla). Epäsiisteydessäni on oma tyyli. Pidän siltä miltä näytän eikä ulkonäköni ole minulle yhdentekevää vaikka ehkä haluaisinkin sen olevan.
Ajelin suihkussa myös kivekseni vaikken niitä todennäköisesti tulekaan pitkään aikaan kenellekään esitelemään. Mistä ihmeestä siinä oli kysymys? Toiveajattelusta? Katselin itseäni sitten alasti peilistä ja jollain lailla jopa pidin ruumiistani. Peniksen varren ja kivekset ajeltua pienenä pitämäni penikseni näytti melko normaalilta ja kokonaisuudesta tuli mieleen ne parrakkaiden ja kiharahiuksisten miesten patsaat Ateenassa. Siinä vasta viiteryhmä joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi! Ostinhan tuossa taannoin neljä metriä kangastakin jotta voin kääriä itselleni toogan. Oi kuinka ihanalta tuntuukaan olla Epikuroksen oppilas. Kiitos mielikuvitukselle!
Hieman hämmentävältä tuntuu kirjoittaa peniksestä ja mahasta – itsetunnosta ja toiveista. Tällaisia asioita kun vuodatetaan niin että olo kiusaantuu lukijalla? Rakastuin totaalisesti Montaigneen kun hänen esseitään selailin. Montaigne kirjoitti itsestään – sensuroimatta. Siitä ehkä sain rohkeuden tehdä samaa. Se tuntuu vapauttavalta. Miksi esittää että mieltäni vaivaisi ainoastaan epistemologian ja ontologian teoreettiset suuntaukset kun tunteita minussa herättää niin moni muukin asia? Lukijoiden kiusaantumisesta olen pahoillani, mutta lukemisenhan voi aina lopettaa jos tuntuu häiritsevältä.
Kohta menen parin kaverin läksiäisiin. Oho! Jo tunnin päästä alkaa ne. Pitääkin lähteä…
Ahdistus matalasta statuksesta
Katselin juuri Alain de Bottonin televisiodokumenttia Status Anxiety. Ohjelma sisälsi enemmän ajattelemisen aihetta kun uskon koko elämäni aikana kykeneväni ymmärtämään. De Botton selitti kuinka vanhan, syntyperään perustuvan statuksen systeemin syrjäyttänyt meritokraattinen kulttuuri on kaiken hyvän ohella tuonut jotain hyvin ahdistavaakin aikaamme. Uskomus että kuka tahansa voi saavuttaa mitä vain, ja että ihmiset rakentavat itse oman menestyksensä on saanut meidät vertailemaan itseämme jatkuvasti muiden kanssa, sillä jos ihmiset ansaitsevat menestyksensä kykyjensä avulla, menestyksen puutteen katsotaan myös kertovan ihmisen arvosta. Meritokraattisessa kulttuurissa kilpailu ja vertailu – yksilön merkitykseen ja vaikutusvoimaan uskominen – on ideologia jota pidämme luonnonlakimaisena itsestäänselvyytenä.
Dokumentin katseltuani selasin hetken Facebookia, huomasin kuinka jotkut tuttavistani olivat onnistuneet vaihtamaan pääaineensa vihdoin haluamaansa ja häpesin sitä että itse en vieläkään onnistunut. Näin kuinka toiset ilmoittivat laihtumisestaan ja mieleeni tuli oma lihomiseni. Vertaillessa itseäni muihin en tuntenut pelkästään kateutta vaan myöskin syyllisyyttä. Tämä maailma ei tarvitse epäonnistujia – velvollisuutesi on onnistua! On aina ryhmä joka on statukseltaan sinua korkeammalla, ja vallitseva ideologia suostuttelee meitä aina metsästämään statuksemme korottamista. Minäkin kaipaan identifikoitua sosiaalipsykologian pääaineopiskelijaksi, jatko-opiskelijaksi, tutkijaksi, asiantuntijaksi ja moneksi muuksi mitä en vielä ole. En uskalla ajatella että minusta ei ehkä koskaan tulekaan. Minun on pakko korottaa statustani – tänään en koskaan saa olla tyytyväinen! Aina tähdäten korkeammalle, aina ahdistuneena liian alhaisesta statuksesta, olen unohtanut mistä olen ponnistanut – eikä menneiden taisteluiden menestykset enää tänään lohduta.
Pelko on vallitsevin tunteeni. Pelko siitä ettei minua huomioida. Pelko ettei minua arvosteta. Pelko että minulle naureskellaan tai että minusta puhutaan tuhahdellen ja halveksuen. Rakkaus on se mitä kaipaan. Rakkautta toiselta merkitykselliseltä joka haluaa elää kanssani, ja rakkautta koko maailmalta joka kertoo minulle että olen arvokas, mielipiteilläni on merkitystä, ja minusta ollaan kiinnostuneita.
Itsekkyyteen itseni tuomitsen kun näitä sanoja luen. Miten kuitenkaan voisin todella ajatella kenenkään muunkaan kautta? Tunteeni asuvat minussa. Kun katson asioita muiden perspektiivistä, en voi olla tekemättä sitä muutakuin olemalla itse siihen motivoitunut. Itsekeskeisyyttä on mahdotonta paeta, sillä itse on se jossa kaikki kokemukseni tulkitaan ja merkillistetään. Enkä voi päästä itseni ulkopuolelle antamaan kokemuksilleni objektiivisia tulkintoja.
Olen tuomittu yhtäaikaa itseni rakastamiseen ja halveksuntaan. Olen epäonnistuja ja tulen aina sitä olemaan, niinkuin tässä yhteiskunnassa tulee olemaan jokainen joka ideologiaan alistuu. Ahdistun siitä että olen epäonnistuja, koska olen itserakas – tämän tiedostaminen antaa syytä halveksua itseäni lisää, mutta ratkaisu onkin odottamaton: ei ole minää, sillä sipulin kaikki kerrokset kuorittua paljastuu vain tyhjää. Olen joskus koppava ja varastampa silloin tällöin myös puheenvuoroja – toisinaan häpeän liian suurta mahaani, toisinaan taas liian pientä älyäni tai penistäni. Tässä on hermojärjestelmäni: geenien koodaama ruumiini ja alati tilanteen mukaan vaihtuva identiteettiesitykseni; vaistomaiset haluni ja himoni, sekä niille antamani merkitykset ympäröivien ideologioiden tensioiden mukaisella logiikalla. Missä on se minä joka on vastuussa arvokkaasta esityksestä maailmalle? Miten tämä ansaitsee maailman rakkauden tai halveksunnan – mikä on sen vikaa tai sen ansiota, kun minkäänlaisen vaikutuksen löytäminen on mahdotonta?
Pelastus on tyhjyydessä ja asenteessa boheemissa. Mielenrauhassa jota ainoastaan pysähtyminen tuo. Luovuttaminen, hyväksyminen ja pessimismi voi vapauttaa elämään eikä vain suorittamaan. “Ei mitään” on voimakas paikka mielelle asustaa, sillä sinne voi rakentaa mitä vain.
Lisää ääniä:
Tuli vähän sellainen olo että tässä nyt itseään etsivä nuorimies kokee jonkinlaista emansipoitumista tilittäesään blogillaan kuinka elämä on vaikeaa. Hieman sellaista paatoksen makua on tuossa tekstissä. Nuoret opiskelijat helposti ottavat niin vakavissaan kaiken uuden mitä kuulevat. Iän myötä sitä rauhoittuu eikä jaksa enää niin kovasti juosta vastatuuleen yheiskuntaa kritisoiden. Pikkuhiljaa tuo identiteettikriisi menee ohi ja huomaa että asiat on ihan hyvin kun vaan jaksaa tehdä töitä elämänsä eteen.
Tuli vähän sellainen olo että täytyisi taistella yhteiskunnan tuputtamia arvoja vastaan aamusta iltaan, jotta muistaisi mikä on se mihin ei halua alistua.
Kommunistejako meidän verorahoilla koulutetaan kun yhteiskuntatieteilijöille opetetaan Marxia ja vaikka mitä pseudotieteitä! Jokaisen joka käy Suomen vaivalla rakentaman korkeakoulun läpi tulis valmistua johonkin hyödylliseen tehtävään yhteiskunnassa, eikä ihannoimaan hippikommuuneja ja osottamaan mieltä samaa järjestelmää vastaan joka niille kaiken hyvinvoinnin on tarjonnut.
Maailmassa on vain yksi totuus: ei ole totuuksia.
Mitään ei ole olemassa.
Asiat ovat paljon yksinkertaisempia kuin mitä akateemiseen saivarteluun perehtyneet ihmiset esittää niiden olevan ja tuntuu että monet valistuksen jälkeiset ajattelijat haluaa vaan kerskailla sillä kuinka mielipuolisia ja vaikeasti ymmärrettäviä selontekoja ne voi antaa.
Onneksi olemme kaikki kuitenkin merkityksettömiä – sillä sen vuoksi meidän ei tarvitse ahdistua omasta asemasta.
Rauhaa paniikin keskelle.
Ensimmäinen päiväkirjamerkintäni = miten tätä tehdään
Lauantai 2.8.2008 iltapäivä
Akun pienessä ja täyteen ahdetussa, paradoxaalisen – sekavan järjestyksen koristelemassa yksiössä eräs humalainen tietoisuus istuu ja kuuntelee vallan vierasta musiikkia. Aku on näyttänyt innostuneen melko alternative -ääntelystä. Se kuulostaa rauhoittavalta enkä ihmettele että hän halusi tämän soimaan taustalle kun kiipesi parvelleen ottamaan päiväunia. Akuhan ei suinkaan ole sellainen ihminen joka kenties ensimmäisenä tulee mieleen päiväunien ottamisesta. Kyseessä on nyt charmikas 25 -vuotias rento insinööri. Päiväunet tulivat tarpeellisiksi eilisen ryyppyillan seuraksena. Aku nukkui viime yönä 3 tuntia ja meni töihin pienessä pöhnässä. “Hui kuinka kunnotonta!” huudahtaa kuvitteellinen konservatiivi. No eihän mikään palanen ihmisen elämästä ja käytöksestä suinkaan tyhjennä ihmistä. Musta tuntuu että vaikka luettelisi kenestä tahansa ihmisestä kirjakaupalla piirteitä, elämänhistoriaa ja tapoja ei ihminen olisi puoliksikaan kuvailtu.
Akulla on suuri John Lennon juliste seinällä jossa lukee Imagine -kappaleen lyriikat. Jaamme lienee tunnesiteen siihen utopiaan jota Lennon tuossa kappaleessa maalailee. Tähän liittyy vahvasti lausahdus: “Imagine no religion”. Ei muuten ole lainkaan harvinaista törmätä ihmisiin jotka olettavat ateistien olevan katkeria. Minusta tuntuu jokseenkin loukkaavalta jos minun sanotaan “menettäneen uskoni”. Olen saanut vapauden! Ei ole mitään suurempaa vapautta kuin ajattelun vapaus. Ateisitiyhdistys vapaa-ajattelijoiden nimi on naulan kantaan. Vapaus ajatella on niin suuri osa onnea että välillä suren niitä vuosia jotka vietin uskon vankina. Onhan nekin vuodet tietysti olleet opettavia, mutta lapsilleni en sellaista haluasi. Saavat tietysti itse valita sitten kun siihen ikään tulevat.
En osaa kirjoittaa päiväkirjaa. Mitä tällaiseen nyt tulisi töhertää? Mitä olen tehnyt viimeaikoina? Oltiin tosiaan eilen Akun, Jarnon, Villen ja Outin kanssa pelaamassa hieman mölkkyä pienissä tuiskeissa Turun Mikaelin kirkon puistossa. Siellä oli keinut joissa aikuinenkin pystyi ottamaan huimat vauhdit. Upeeta! Viimeaikoina olen usein menettänyt muistini ryyppyiltojen tapahtumien suhteen, mutta eilisestä muistan kaiken. Silloin kun muisti on mennyt, on seuraavana päivänä ollut hieman hätääntynyt sen suhteen mitä on tapahtunut. En täysin luota humalaiseen itseeni. Olen joskus humalassa saanut ahdistuskohtauksia ja tai tullut hieman koppavaksi. Kumpaakaan en haluaisi itsestäni löytävän, enkä ole varma mitä tuo humalainen itse, kertoo minusta ihmisenä. Uskon kyllä siihen että ei ihmiseen humalassakaan tule mitään piirteitä täysin ulkopuolelta – siis tuo ahdistuneisuus ja koppavuus ovat jollain asteilla minussa. Niistä eroon pääseminen on jo pitkään ollut ykkös-prioriteettini.
Viime uutena vuotena asetin itselleni uudenvuodentavoitteen: Opetella kuuntelemaan paremmin, antamaan muille tilaa puhua ja opetella olemaan nöyrä sekä vähemmän varma omista näkemyksistään. Tuntuu että tuo tavoite ei yhdessä vuodessa tule saavutettua vaan venähtää elämäntehtäväksi. Koitan kasvattaa siis itseäni.
Kohta Aku varmaan herää… Sitten päästään taas juomaan yhdessä ja rupattelemaan sekä polttamaan tupakkaa. Ilmeisesti Ville ja kenties myös Outi on kohtapuoliin tulossa seuraksi. Mukavaa kyllä hengailla vaihteeksi täälä Turussa vanhojen ystävien kanssa, vaikka olenhan suunnattoman onnellinen myös niistä upeista ystävistä joita olen näiden viimeisen kahden vuoden aikana saanut Yliopistolla.
Tsaudidaudiiii!
