Eerik Mantereen blogi

Hyvin harvoin kirjotan niin että annan vaan ajatuksen tulla tekstin muodossa suodattamatta ja korjailematta. Nyt teen sen saman mitä harrastin joitain kuukausia sitten otsikolla “Vapaata assosiaatiota blogille”. Jännä juttu. Kun kirjottelin tota äskeistä lausetta niin mulla oli samaan aikaan mielessä minkähän annan otsikoksi tälle kirjotukselle, mitä ‘yleistetty toinen’ ajattelee tätä tekstiä lukiessaan mitä tällä hetkellä kirjoitan (ks. Gerge Herbert Mead) ja minkälaisen kuvan haluan itestäni antaa tällä kirjoituksella. Tämä, ja koko ihmisen elämä kun taitaa väistämättä olla identiteettipolitiikkaa.

- Hei sä esität taas jotain! (tavallinen ihminen)

Paskaakos sulla on mua oikeus syytellä? Mistä sä tiedät mikä minä olen jos en sitä itsekään tiedä kun etäisesti sekuntti kerrallan? (viisas Erving Goffman)

- No et sä oikeesti oo tollanen, ja jos sä mietit mitä sä haluut että muut susta ajattelee ni sit sä vaan et uskalla olla oma ittes.

Kuule hoi polloi, homo improbus, sinä ilkeä ihminen, kaikki me ajattelemme mitä muut meistä ajattelee ja haluamme tunnustusta. Voit elää enemmän tai vähemmän itsekiellossa asian suhteen kuten voit valehdella itsellesi tunteistasi ja jopa aisteistasi. Vaikka esimerkiksi kuulet varsin hyvin kaikki ihmiset jotka ympärilläsi puhuvat, et kuuntelematta heidän sanomaansa tiedosta. Samoin toimii tunnustuksen kaipuusi ja toisiin keskittymisesti. Jos et kuullostele itseäsi, et löydä sitä mitä olet.

- Mitä me sit ollaan jos ei oo mitään aitoa ‘minää’?

Olemme jatkuvasti muuttuvia, rakentuvia ja itseään purkaviakin minuuksia jotka sopeutuu ja tarrautuu illuusioon. Moraalinen opetus tästä on että jokaisella meillä on oikeus väittää minäänsä juuri siksi minkä kokee itselleen nautinnollisimmaksi. Rooli ja ‘aito minä’ eivät eroa toisistaan piirun vertaa. Ihmisellä täytyy olla vapaus välineisiin joilla esittää itseään itselleen mieluisalla tavalla.

Sen pituinen se kuvitteellinen dialogi tavallisen ihmisen ja Goffmanin välillä. Loppu.

Loppu. Miksi en oo lukenut tota sanaa niin pitkään aikaan mistään? En lue kaunokirjallisuutta oikeestaan ollenkaan. Lukeekohan niissä kirjoissa vielä: Loppu. Se oli jotenkin kaunis sana. Ehkä se johtuu siitä että ne kirjat mitä äiti mulle luki kun olin lapsi, yleensä päätty onnellisesti. Ne toi mieleen kauniita maisemia ja lopussa oli harmonia. Elämä ei oo oikeasti sellaista. Pyh pyh pyh! Elämä on juuri sellaista. Ainakin mun elämä. Suurimman osan ajasta mikään ei estä mua istumasta ja tuijottamasta hetkeä taivaalle tai puuhun, tai maahan. Kaikki se on kaunista ja rauhaisaa. Ei ihme että Aristoteles ajatteli että kaikki on järjestyksessä, taivaallisessa hierarkiassa. Toisaalta itse nautin siitä että luonto on elävä ja muuttuva. Juuri tuo voima ja muutos luonnossa rauhoittaa mua. Tuuli on majesteetillinen. Elementtien (jos niitä olisi olemassa, nuo kreikkalaiset 4, tai taolaiset 5 loi runollisen ajattelun pohjan, alkeishiukkaset tai luonnonvoimat ei vaan kuullosta samalta) tanssi nostaa hymyn kasvoille kun kaiken sen menon ja meiningin keskellä voi vaan “chillata” ja hengittää hiljaa nenän kautta. Hmmh. Naapurit varmaan luulee että oon aineissa kun istun tossa terassilla tyytyväinen hymy päällä. (toi oli taas se yleistetty toinen joka puhu. mun mieleeni tuli kuva musta istumassa tuossa terassilla ja näin miten mä kuvittelen että jonkinlainen prototyyppi tän yhteiskunnan jäsen näkis mut. se oli ihan sellanen visuaalinen kuva, joka sisäls myös kuitenkin normilauselmat, vaikkakaan ei sanallisesti. ei ajattelu aina ole verbaalista)
Nyt alkaa pää tyhjentyä. Mä teen tätä vähän niinkuin popkornia. Sit kun on yli 2 sekunttia poksahdusten väli niin on aika lopettaa. No jaa nyt tuli kyllä lisää tavaraa mieleen. Antti hypetti IRCissä tollasta nopeasti puhuttua musiikkia. Mä oon aina vihannu rappia ja sit hop hippiä. En tiedä onko toi sitä, mutta sellaista kuitenkin mistä en ois uskonu että tykkään. Jotenkin tuo tunnelma nyt kuitenkin puri muhun aika kivasti.

Tulee sellainen olo kun tuolla Jeesuksen Ryhti ry. johtajalla joka Studio Julmahuvissa keräsi tuhansien nimien addressin poistaakseen hittikimara -mainoksen telvisiosta. Sitten kun se näki sen ekaa kertaa kokonaan niin kysyttäessä mikä siinä oli niin arvelluttavaa, vastaus oli: “Nii, no, nyt ku sen näki kokonaan ni… eipä siinä itseasiassa mikään. Voisko sen kattoo uudestaan, se oli oikeestaan aika kiva”.

Tää liittyy siihen että identiteetti soljuu elämässä tilanteen ja ympäristön mukaan keräten eri värejä ja muotoutuen poukamiin kun joki uomiin. Ei virtaava vesi päätä mitä reittiä se menee, sen enempää identiteetti ei ole minkään “todellisen minän” tai sielun ohjattavissa vapaalla valinnalla. Soljukaa siis ja nauttikaa elämästä!