Yleistyksen ongelma ja asperger
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 – Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 5
Mediametkaa! kirjassa puhutaan paljon lapsen eläytymisestä tarinaan ja saduttamisesta, joka on psykologi Monika Riihelän 1980 -luvun alussa kehittämä menetelmä saada lasten ajatukset kuuluviin. Lapsen tarinaan eläytymistä pidetään metodisena voimavarana muun muassa rakentaessa liikunnalle tarinallista viitekehystä, jolloin siitä saadaan mielekkäämpää. Tästä voisi antaa esimerkkinä kaikenlaiset seikkailuradat joissa lapsi kuntoilee “kuin huomaamattaan” jännän tarinan edistymisen ohella. Nämä suuntaukset kasvatuksessa ja mediatutkimuksessa ovat eittämättä sukua ihmistieteiden laajempaan konstruktivistiseen suuntaukseen jonka voi määritellä sisältävän narratiivisen näkökulman.
Lev Semjonovitš Vygotski oli Valko-venäläinen psykologi 1900 -luvun alussa, ja hänen ulko sisään periaattensa joka pistää sosiaalisuuden oppimisen ja kasvamisen keskiöön, voidaan nähdä jonkinlaisena jaettuna pohjana koko konstruktivistisessa suuntauksessa. Vygotskin teoriaan pohjautuen konstruktivistisen diskurssin yksi yleisistä teeseistä on että minuus on muotoutunut kommunikaation ensin ollessa lapsen ja merkityksellisen toisen välistä, ja siitä siirtyvän mielen sisäiseksi “dialogiksi”, eli ajatteluksi (ulkoa sisään).
Sosiaalisessa oppimisessa narratiivisuuden ajatellaan läpi elämän olevan keskeinen heuristiikka ja ihmisellä nähdään olevan jonkinlainen luontainen, tai vähintäänkin melko luontaisesti kehittyvä, eläytymiskyky toisen ihmisen asemaan, kyky ottaa toisen ihmisen rooli ja tarkastella tilannetta toisen näkökulmasta. Tämän kyvyn ajatellaan mahdollistavan oppimisen tarinoista, eikä pelkästään omista kokemuksista kuten muiden eläinten uskotaan oppivan. Narratiivisuus nähdään kenties tärkeimpänä ihmisen mielen muotona joka toimii muistojemme, haaveidemme ja suunnitelmiemme jäsentäjänä.
Narratiivinen perspektiivi, sadutus ja tarinaan eläytyminen tuntuu itselleni melko valaisevilta ja oivaltavilta lähestymistavoilta ihmiseen, lapsuuteen ja oppimiseen, mutta olemmeko nyt yleistämässä neurologisesti tyypillisten ihmisten tapaa konstruoida todellisuutta ainoaksi oikeaksi ja ihmisyyden keskiössä olevaksi? Akatemiatutkija Matti Hyvärinen on pohdiskellut ja esitelmöinyt narratiivisuuden piirissä jo pitkään, ja mieleeni jäi hänen eräällä luennollaan esittämänsä pieni varaus Jerome Brunerin melko radikaaliin narratiivisuusnäkemykseen. Bruner palautti miltei kaiken merkittävän ihmisessä narratiivisuuteen, ja Hyvärinen pohti että on varmastikin olemassa muitakin tapoja jäsentää elämää.
Voisiko olla että peilineuronillisesti haastetut lähimmäisemme, aspergerin syndroomaiset ja autistiset (en väitä peilineuroneiden kausaalisuhteista, mutta korrelaatioita ainakin on todettu) voisivat opettaa meille jotain näistä ei-narratiivisista tavoista oppia ja jäsentää maailmaa? Nyt jo aikuisella veljelläni on todettu aspergerin syndrooma ja voin kokemuksistani sanoa että tapamme leikkiä ja oppia ovat olleet lapsesta saakka erilaisia. Siinä missä minä leikin rooleilla “tämä ukkeli olis tällanen ja tällanen ja nyt se menee tonne ja juttelee ton kanssa koska…”, hän ärsyyntyi kun sekotin hänen “still -kuviksi” rakentamia asetelmia. Leikit tapahtuivat yleensä legoilla tai playmobileillä, eikä yhteistä säveltä tuntunut siis koskaan löytyvän helpolla, jos lainkaan. Minun narratiivinen mieltymykseni oli hänelle aivan toissijaista. Nyt aikuisena hän on kertonut että tarina ei ole se tapa millä hän kokee ensisijaisesti muistelevan tai suunnittelevan asioita. Hän kertoi kokevansa esimerkiksi maantieteellisen sijainnin ja suunnat jonkinlaisena ympäristönä johon hän sijoittaa muistot ja suunnitelmat. Tarinaformaatin tärkeys ei minun pienen narratiiviesitelmänikään jälkeen tuntunut hänestä lainkaan tutulta, ja hän kertoi nyt vain ehkä ymmärtävän neurologisesti tyypillisten ihmisten ajattelutapaa paremmin.
Jos on neurologisesti epätyypillisiä ihmisiä jotka eivät koe tarinallisuutta kuten muut, eikö ole mahdollista että tarinallisuuden merkitys vaihtelee laajemminkin yksilöiden välillä? Ehkä meissä kaikissa muissakin on muitakin mahdollisia tapoja sitoa kokemuksiamme ja ajatuksiamme käsiteltäviksi rakennelmiksi. Emme kai vain ole yleistämässä ihmisyydeksi sitä mikä on vain valtaväestön mielen muoto? Olkaamme varovaisia ettei tämä johda vähemmistöjen syrjintään, vai onko jo liian myöhäistä?
