Tieteilijänä jäävi
Meille kaikille on tuttua jäävin poliisin tarina. Niin fiktiossa kun faktuaalisessa todellisuudessakin poliisin eteen tullessa tapaus joka koskettaa häntä liian henkilökohtaisesti, hänet poistetaan tapauksen käsittelystä. Päämääränä tässä on luonnollisesti pyrkimys taata mahdollisimman objektiivinen tutkimus. Tuskin poliisin, sen kummemmin kuin sosiaalitieteidenkään parissa ollaan niin naiiveja että oletettaisiin kenenkään pystyvän täydelliseen objektiivisuuteen, mutta on erittäin tuloksellista, hyvin perusteltua, käytännössä toimivaksi osoittautunutta, olettaa että aiheeseen henkilökohtaisen suhteen omaavilla henkilöillä on vaikeampaa päästä objektiiviseen ymmärrykseen, tulkintaan ja selitykseen, kun aiheeseen etäisemmästi suhtautuvilla.
Sosiaaliseksi konstruktionismiksi kutsutussa suuntauksessa on olennaista tutkijan a prioristen näkemysten ja niiden muuttumisen auki kirjoittaminen, eli läpinäkyvyys tutkijan päättelyprosesesseissa. Tämä selkeästi pelastaa jääviydeltä tieteellisiä tutkijoita jotka ilman tätä käytäntöä eivät niin hyvin kykenisi tuottamaan tietoa joka on hyödynnettävissä puolueettomana. “Puolueettomana hyödynnettävissä” -ilmaisulla tarkoitan että tieto on hyödynnettävissä niin että tiedossa ei ole tosiasiaväitteissä – joita käytännössä usein otetaan objektiivisina totuuksina – merkityksellisesti näkymättöminä asenteita ja mielipiteitä. Herää kysymys: “Mikä on merkityksellinen ja mikä merkityksetön objektiivisuuden puute, ja kuka sen määrittelee?”
Konstruktivismia äärimmilleen venytettäessähän tulemme todenneeksi että mikään tieto ei ole näkemyksistä ja asenteista, sen tiedon tuottajan sosiaalisessa persoonassa asuvista instituutioista vapaata. Tämähän on totta, mutta se että mikään tieto ei ole näistä vapaata, ei johda siihen ettemme voi, ja ettei meidän tulisi, ottaa jotain tietoa niin oikeana että perustamme sen varaan toimenpiteitä. Jotain on pidettävä niin puhtaana tietona että johdamme sen pohjalta uusia käsityksiä todellisuudesta. Emmehän me voi rakentaa minkäänlaista tiedettä tai minkäänlaista yhteiskuntaa täydellisen relativismin pohjalta, jos tämä relativismi sisältää kaikkien totuuksien samanarvoisuuden.
Olenko minä uskonnollisen henkilöhistoriani vuoksi jäävi käsittelemään uskontoa tieteellisesti, yhtälailla kun olisin eittämättä poliisina jäävi käsittelemään luonteeltaan uskonnollisia rikoksia? Eikö minun ole, verrattuna niihin joilla ei ole uskontoon liittyviä traumoja, vaikeampi tuottaa puolueetonta tietoa tästä ilmiökokonaisuudesta? Eikö minun ole hankala löytää edes puolueetonta asennetta ja käyttäytymistä tähän ilmiöön liittyen? Aiemmin olen ollut, käytännössä täysin kyseenalaistamatta, sitä mieltä että henkilökohtaiset kokemukseni uskonnosta ovat minulle vahvuus tutkiessani uskontoa. Olen ajatellut että ne ovat empiiristä aineistoa, vaikkakin epäsystemaattista ja vaikeasti todistusaineistona ja perusteluina käytettävää, kuitenkin vähintään heuristisesti hyödyllistä.
Omat kokemukseni aiheesta olen kokenut selkeästi myös lisäävän kiinnostustani ja motivaatiotani uskonnon tutkimiseen, sillä aiheeseen perehtyminen on auttanut minua historiani, oikeastaan koko persoonanani ymmärtämisessä. Konstruktivistinen periaate auki kirjoittamisesta näyttäisi olevan pelastuksena minulle uskontotutkijana, sillä voidaan ajatella että jos yksinkertaisesti olen periksiantamattoman avoin ja rehellinen näkemysteni ja tulkintojeni syntymiseen vaikuttavista henkilökohtaisista tunteista, toiveista, asenteista, traumoista jne., voisin tuottaa informaatiota jota voidaan käyttää laadukkaan ymmärryksen lisäämiseen. Ongelmana tässä on kuitenkin se että auki kirjoittamiseen voidaan luottaa, ikään kuin se olisi taianomainen ratkaisu tieteellisyyden parantamiseksi. Auki kirjoittaminen ei mielestäni ole niinkään ratkaisu kun vasta tienviitta siihen suuntaan jossa ratkaisu on. Ratkaisu joka siis on täysin hypoteettinen, eikä ilmeisesti ihmisen tietoisuuden saavutettavissa.
On myös mahdollista että auki kirjoittaessani en kuitenkaan todella kirjoita mitään merkityksellistä auki, ja asenteeni jäävät täsmälleen yhtä vahingollisesti tuottamaani tietoon. On myös mahdollista että luulen kirjoittavani syvällisesti auki ja luon itselleni sekä muille kuvan hyvinkin rehellisestä informaatiosta, joka sitten onkin erittäin puolueellista ja vääristynyttä tulkintaa. Voimme vastata tähän olettamalla että tietoa ei sitten yleistettäisikään ja kun se ymmärrettäisiin vain tässä kontekstissa olevaksi, vain tämän tutkijan tulkinnaksi, se ei voisi tehdä tuhoaan kuten positivistisesti objektiivisena tietona pidetty tieto. Mutta eikö ole naiivia olettaa että tutkimustuloksista ei tehtäisi mitään johtopäätöksiä jotka vaikuttavat sen nimenomaisen tapauksen ulkopuolelle? Eikö sitä paitsi tutkimus, joka olisi ainoastaan käyttökelpoista tutkimuksen itsensä sisällä, tutkimus josta ei voisi tehdä mitään yleistystä, jolla ei voisi lisätä minkään sen itsensä ulkopuolisen asian ymmärrystä, olisi täysin turhaa? Konstruktivismin auktoriteettien Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin mukaan tarkastellessamme erilaisia sosiaalisia konstruktioita meidän näkemyksemme niistä selventyy ja tarkentuu.
Eikö tämä ole tavallaan vain kiertoilmaisu siihen että oletamme tutkimuksen ja tarkkailun sisältävän jotain objektiivista? Eikö käsityksemme sosiaalisesta konstruktiosta oleteta jollain lailla ainakin aiheeseen liittyväksi jos uskomme voivamme käyttää sitä ymmärryksemme selkeytymisessä ja tarkentumisessa? Kun hermeneuttisessa spiraalissa muodostuu monia tulkintoja ja siirrymme eteenpäin niin suunta mihin menemme, määrittyy kaikkien niiden tulkintojen kautta joita on tehty. Se selkiytyminen minkä sosiaalinen konstruktionismi tarjoaa ilmiöstä on että pidetään pätevimpinä näkemyksinä niitä, jotka ovat suunnassa jonne kaikkien tunnettujen tutkimuksien ja näkemyksien kokonaisuudeksi käsitetty hermeneuttinen spiraali osoittaa. Jokainen tulkinta on siis ollut jossain määrin merkityksellinen koska jokainen tulkinta on hieman vaikuttanut siihen mitä suuntaa pidetään selkeytymisenä ja tarkentumisena.
Tavoitteena on aina keskitien kulkeminen. Ongelma on siinä, että pystyäksemme tähän, meidän täytyy olettaa tietävämme jotain ääripäistä. Puolueettomana keskitienä oletettu 0, on keskellä ainoastaan jos ääripäät ovat x ja -x. Jos ajatellaan että todellisuudessa ääripäät olisivat ääretön ja -ääretön (jolloin keskitie olisi kyllä edelleen 0), olisi 0:n löytäminen hieman absurdi ajatus? Nimittäin käsittäisimmepä ääripäänä mitä tahansa, vääristelisimme totuutta. Ääripää ei olisi koskaan todella määriteltävissä, sillä se olisi äärettömyyden päässä ja aina kauempana kuin kaukaisinkin määritelmämme. Kuvitellaanpa että jonkun ilmiön ääripäät ovat x ja y, kuvitellaan että x<y ja että x<b.
Kuvitellaan että konstruktivistinen tutkimus kaiken auki kirjoittamisen, kontekstisidonnaisuuden ymmärtämisenkin ja hermeneuttisten spiraalien kanssa on antanut meille näkemyksiä, tulkintoja ja tutkimustuloksia, ainoastaan b ja y väliltä. Tällöin kaikki ne tulkinnat x ja b väliltä, ovat jääneet huomioimatta ja olemme “edenneet” hermeneuttisessa spiraalissa (konstruktivistisessa sosiaalitieteessä) “tarkempaan ja selvempään” kuvaan ilmiöstä, pohjautuen tulkintoihin välillä b ja y. Jos olemme naiiveja ja oletamme ettei tällä ole merkitystä, koska käsitämme koko sosiaalitieteen vain näkemyksenä, perspektiivinä jolla ei ole mitään vaikutuksia itsensä ulkopuolella, ei mitään yleistettävyyttä, ei mitään poliittisuutta, ei tekemistä moraalifilosofian kanssa, ei liittymäkohtaa ihmisten onneen tai kärsimykseen, niin tämän hermeneuttisen spiraalin osoittaminen “virheelliseen suuntaan” ei lienee haittaa.
Onko näennäisesti kulttuurisidonnaisuuden, puolueellisuuden, historiallisuuden, relativismin, huomioon ottava sosiaalisen konstruktionismin mukainen spiraalin suunnan näyttämä “selkeytyminen”, sen parempaa kuin “tieteellisten todisteiden” varaan rakentuva objektiivisena pidetty tieto? Pohdintoja aiheen epistemologisista syvyyksistä olen myös hyvin kiinnostunut harjoittamaan, mutta koen nyt mielenkiintoisempana palauttaa mieleen kirjoitelmani konkreettinen alkuperä: Olenko minä uskontotutkijana jäävi? Auki kirjoittamisen kanssa uskontoa tutkiessani, voisin tuottaa aiheesta tulkintaa joka kontribuoisi ymmärrykseemme ilmiöstä. Se voisi lisätä ymmärrystä, vaikka auki kirjoittamiseni olisikin täysin näennäistä. Se voisi olla tavaraa spiraalissa.
Mutta miksi olisi syytä olettaa että sen kontribuution ansiosta spiraali osoittaisi parempaan suuntaan? Entä jos minun kontribuutioni aiheuttaisi spiraalin vääntymisen juuri kriittisen verran sellaiseen suuntaan, että spiraalia tarkastelevat tahot suorittaisivat toimia, jotka pohjautuisivat “tietoon”, jota virheellisesti pidettäisiin pätevänä? Entä jos spiraali rakentuessaan osittain minun kontribuutiosta, ja ollessaan luonteeltaan kumulatiivinen, ajautuisi osittain minun vuokseni sellaiseen “uomaan” joka tuomitsisi sen pitkiksi ajoiksi “väärään suuntaan”? Jos taas oletetaan että “väärää suuntaa” ei ole olemassakaan, niin oletetaan että koko tutkiminen on hyödytöntä. Silloin ajatellaan spiraali kaksiulotteisena, jolloin siitä tulee kehä ja eteenpäin pääseminen on mahdotonta.
Aiheessa päätyy helposti konkreettisesta kehyksestä ulos. Palataksemme siihen… Eikö yksi aiheellinen huoli ole että jos harrastan auki kirjoitusta tutkiessani uskontoa, minun tutkimustuloksiani on – ironista kyllä – käytännössä helpompi päätyä pitämään objektiivisina, varteenotettavina ja käyttökelpoisina, kun jos en auki kirjoittamista harjoittaisi? Olisiko mahdollista, jopa todennäköistä ellei ilmiselvää, että minun ja aiheen henkilökohtaisen suhteen vuoksi, aihe tulee käsiteltyä toimestani kieroutuneesti, epäyleisellä tasolla, puolueellisesti, epätarkasti toisaalla ja ylitarkasti toisaalla? Kaiken sen subjektiivisuuden ja kontekstisidonnaisuuden, henkilökohtaisten kokemuksien vaikutuksen minun näkemyksiini ja asenteisiini, voisin näennäisesti siis tuoda esille rehellisellä auki kirjoittamisella?
Tämä toisin sanoen tarkoittaisi että voin tuottaa “hyvää tietoa” ainoastaan hyvällä itseanalyysillä. Mutta voiko kukaan olla niin rehellinen itselleen? Voiko kukaan, vaikka rehellisyyttä arvostaisikin ylitse kaiken, koskaan tuntea itseään, omia halujaan ja tiedostamattomassa sijaitsevia asennoitumisiaan, riittävän hyvin “kirjoittaakseen auki” kaikkia olennaisia asioita? Jos taas ajatellaan että ei tarvitse täydellisesti kirjoittaa auki kaikkea olennaista, vaan että kaikki auki kirjoittaminen on edistystä, niin törmäämme väistämättä tämän näkemyksen perustelemisen vaikeuteen. Mistä tiedämme että kaikki auki kirjoittaminen on oikeaan suuntaan menemistä?
Jos kenenkään ymmärtämättä (jopa itseni) kirjoitankin auki vain asioita jotka implikoivat minun lähteneen käsittelemään ilmiötä tietystä a priorisesta asemasta, henkilöhistoriasta, kontekstista – vaikutinjoukko y:stä, ja jää tulematta esille ne, vaikkapa sitten tiedostamattomassa olevat vaikuttimet x jotka ovat myös olleet vahvoja tekijöitä mutta “toisesta suunnasta”, eikö ole mahdollista että auki kirjoittamiseni uskottelee että tutkijana suhteeni ilmiöön on jossain b ja y välillä, vaikka todellisuudessa se olisikin x ja y välillä? Eikö myös ole mahdollista että täysin vailla auki kirjoittamista olevat tulokseni, oletettaisiin kumpuavan ilmiön ja minun välisestä suhteesta tavalla, joka olisi lähempänä “totuutta”, kuin mitä auki kirjoittamisen kanssa esittämieni tuloksien kumpuamisesta oletettaisiin?
Tulisi siis toisin sanoen perustella miksi auki kirjoittaminen on hyödyllinen menettely, ja miksi relativismi on niin paljon parempi kuin positivismi. Miksi oletamme että auki kirjoittamisessa (ja kenties koko sen suuntaisessa paradigmassa) on jotain sellaista rehellisyyden ja totuudellisuuden huminaa että se on hyödyllistä ja vie “oikeaan suuntaan”?
Yrittäkäämme palata jälleen kerran käytäntöä lähelle ja saada edistystä alkuperäiseen kysymykseen vastaamisessa. Olenko minä tieteilijänä jäävi kun aiheena on uskonto? Asiaa pohdittuani intuitioni sanoo että pragmaattinen lähestymistapa voisi olla hedelmällinen. Olen käytännössä soveltanut paljon uskonnollista “tietoa” ja elänyt läpi paljon uskonnollisia kokemuksia. Olen itse käynyt lävitse paljon uskonnon osa-alueita ja siten minä omaan käytännön kokemusta aiheesta. Tämä on tunnustettava, ainakin teoriassa, hyödylliseksi “tiedoksi”. Sitä käytännön kokemusta on siis teoriassa mahdollista käyttää ymmärtämisen kasvattamiseen.
Sitä, että olenko jäävi tutkimaan aihetta, on lienee mahdotonta ratkaista, kokeilematta miten aiheen tutkimiseni sujuu. Kysymykseen tuskin on edes olemassa kyllä tai ei -vastausta. En kenties etukäteen mitenkään voisi tietääkään, minkälaisia tulkintoja tuottaisin uskonnon tutkijana. Toisaalta eikö tieto siitä että minulla kuitenkin on aiheeseen henkilökohtainen suhde, ole jotain sekin? Eikö siitä voisi ennustaa että tuottaisin vääristynyttä tietoa todennäköisemmin kuin joku muu? Oikeastaan emme voi sitäkään perustellusti tietää. On myös mahdollista että nimenomaan henkilökohtaisen kokemukseni vuoksi tuotan “pätevämpää” tietoa. Entä jos henkilökohtainen eläytymiskyky on jotain mikä on todella hyödyllistä uskonnon tutkimisessa, ymmärtämisessä ja selittämisessä; ja jospa vaikka tällainen eläytyminen on vaikka paljon vaikeampaa niille jotka eivät ole uskontoa henkilökohtaisesti kokeneet.
Pragmaattista on myös ottaa huomioon motivaationi. Ei ehkä pelkästään se kuinka “oikeita” näkemyksiä tuotan, vaan mahdollisesti myös se kuinka paljon ja kuinka syvällistä pohdintaa motivaationi riittää tuottamaan on merkityksellistä. Jos tutkisin vain aiheita joihin minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta, saattaisi motivaationpuutteeni aiheuttaa pinnallista paneutumista, ja voisi hyvinkin olla että tällaisen elämäntehtävän ottaminen olisi tieteen ja “yleisen hyvän” kannalta haitallisempaa, kuin se että tutkisin asioita joihin minulla on henkilökohtainen suhde. Sen verran muuten nyt ainakin näennäisesti kirjoitan auki, että minulla näkyy äskeisen virkkeen tarkastelun pohjalta olevan usko siihen että tiede (jonka taidan käsittää sosiaalisen, historiallisen ja poliittisen rakentumisen puolensa lisäksi – totuuteen pyrkimisenä ja parhaana tapana sen lähestymiseen) ja “yleinen hyvä” on jollain lailla merkityksellisesti yhteydessä. Tämä taitaa olla uskomukseni, mutta kiistän että se olisi dogmaattinen uskomus. Olen valmis vaihtamaan sitä jos sen vaihtaminen vaikuttaa perustellulta, enkä pidä sitä absoluuttisena, joka tilanteeseen sopivana totuutena.
Uskon ja haluan tällä pohdinnalla olevan jotain vaikutusta käytäntöön. Se ratkaisu on minun tapauksessani tullut tehtyä että en jätä uskonto -aihepiirin käsittelyä kokonaan pois. Voi olla että minut käsitetään jäävinä tieteilijänä uskonnon suhteen, ja voi myös olla että se on monessa tilanteessa perusteltua. En kuitenkaan näe riittäviä syitä olla kokeilematta mitä siitä seuraa, että keskityn tähän aiheeseen johon olen niin motivoitunut. Myös suhtautumiseni auki kirjoittamiseen on tämän pohdinnan jälkeen muuttunut varauksellisemmaksi enkä oleta olevani kykenevä väistämään subjektiivisuutta millään auki kirjoittamisen määrällä ja taidolla.
En myöskään enää pidä auki kirjoittamisen hyötyä itsestään selvänä enkä automaattisesti aio tuhlata mustetta kaikkien aiheiden kanssa, vaan pohdin tapauskohtaisesti milloin se saattaisi olla hyödyllistä. En kuitenkaan tiedä voinko ymmärtää koska auki kirjoittaminen olisi hyödyllistä, ja koska ei, ja sitä kautta en pidä sitä kaikkein tärkeimpänä kriteerinä näkemyksen tieteellisyyttä arvioitaessa. Ehkä nostan pragmaattisen lähestymistavan, eli sen miten näkemys näyttää toimivan ihmisten elämässä, arvokkaammaksi kuin ennen. Tässä tosin tiedostan olevan paradoksin poikasta, sillä minulla ei ole mitään muuta kuin oma subjektiivinen näkemykseni siitä, mitä jokin tietty näkemys pragmaattisesti tarkasteltuna on. Tästä eteenpäin kuitenkin ehkä paremmin ymmärrän minkälaisia pohdintoja ja kritisointeja näiden aiheiden ympärillä voi liikkua, ja se vähintäänkin on käytännöllinen hyöty, joskaan en voi tietää mihin suuntaan se minua vie, ennen kuin jo olen siellä.
