Eerik Mantereen blogi

Tunteiden sosiologian kurssin ensimmäisellä luennolla pohdimme ihmisen perustunteita. Niiden määrittelyjä on lukuisia ja määrittelykriteeritkin vaihtelevat huomattavasti. Jonathan T. Turnerilla on, ainakin Paul Ekmanin mukaan, näkemys ettei perustunteita tulisi määritellä¹. Itse uskoisin Ekmanin tavoin että perustunteiden määrittelyllä voisi olla, ja ilmeisesti on ollutkin positiivisia vaikutuksia tutkimusten tuottamisessa. Miksi sitten on niin vaikeaa tulla konsensukseen siitä mitkä olisivat perustunteita? Luennolla Jari Aro antoi jokaiselle oppilaalle minuutin aikaa kirjoittaa lapulle ylös mitkä hänen mielestään ovat ihmisen perustunteet. Seuraavalla luennolla saimme kyselyn tulokset ja vastauksista löytyi peräti 44 eri tunnetta. Top 5 oli: ilo, suru, viha, häpeä, rakkaus. Häpeä oli listassa niin korkealla varmasti koska kurssi on häpeä -tunteen teemaseminaari. Se tuli täten kaikille helposti mieleen. Tämä helposti mieleen tullut häpeä – tunne sitten listattiin yhdeksi perustunteeksi, koska jostain syystä moni oli vain kirjoittanut ylös kaikki tunteet mitä he minuutin sisällä onnistuivat keksimään. Johtuiko tämä pelkästään minuutin aikarajan aiheuttamasta stressistä, vai kertooko tämä siitä että perustunne -perspektiivi ei ainakaan tässä koeryhmässä ole luontainen tapa ajatella?

Minua ärsytti että rakkaus oli noin yleinen vastaus. On ehkä vaikea tietää mitä se kertoo koeryhmästämme, mutta miksiköhän se niin ärsytti minua? Syvempään itseanalyysiin lähtemättä se mielestäni ärsytti koska pidin sitä lisänäyttönä käsitykselleni että naiivi suhtautuminen tunteisiin on yhtä yleistä yliopisto-opiskelijoilla kuin tehdastyöläisilläkin. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluessani haaveilin naiivisti että yliopistossa kaikki näkemykset olisivat huolella reflektoituja. “Naiivi suhtautuminen tunteisiin” vaatisi monien sivujen määrittelyn, mutta sanottakoon että käsitykseeni siitä ilmiöstä liittyy käänteisesti “aikuistuminen”, buddhalaisuus, Baruch Spinoza sekä narratiivisen lähestymistavan tuoma näkökulma romanttisen rakkauden esittämisestä (ainakin) länsimaisessa kulttuurissa. Matti Hyvärinen kertoi kuinka kulttuurissamme yleiset romanttiset narratiivit rakentavat kuvaamme rakkaudesta tiistaina 12.2.2008 luennollaan Sosiaalipsykologian teoriat -kurssilla. Toinen syy siihen miksi minua ärsytti että rakkaus oli noin yleinen vastaus, on että sana rakkaus voi tarkoittaa liian montaa eri asiaa. Tarkoitammeko rakkautta ystävien välillä, rakkautta tietoa kohtaan, vai kenties rakkautta naisen ja miehen välillä (tai samaan kategoriaan tipahtavaa rakkautta samaa sukupuolta olevien välillä)? Mitä rakkautta on aseksuaalin rakkaus kumppaniaan kohtaan? Heidän mielestään se eroaa ystäviä kohtaan kokemasta rakkaudesta. En tiedä olivatko ”rakkauden” vastaukseksi antaneet ihmiset tarkoittaneet rakkautta ystävien kesken, rakkautta jotain muuta kuin elollista oliota kohtaan, vai rakkautta ihmistä kohtaan jonka kanssa haluaa viettää elämäänsä rakastavassa suhteessa, enkä olisi varma että suuri osa heistä on ajatellutkaan että mitä he tarkoittavat kirjoittaessaan lappuun tuon mieliä myrskyiltävän sanan.

Jos leikitään että kaikki rakkaus -vastaukset olisivatkin tulkittavissa parisuhde, mies ja nainen -suhde, romanttinen suhde -kategorioista johdettavaksi tunteeksi, olisi se silti vielä ongelmallinen. Olen omaksunut ja kovasti mieltynyt yhdysvaltalaisen antropologin Helen Fisherin tapaan purkaa tämän tyylinen rakkaus kolmeen osaan: “lust, romantic love, attachment”. Himo, tai seksuaalinen halu on hänen mukaansa kehittynyt evoluutiossa saamaan ihminen liikkeelle “parisuhdemarkkinoilla”. Sen tehtävä olisi saada meidät hakemaan kumppania ja saada meidät käymään läpi monia eri ehdokkaita. Tämä ei tietenkään tarkoita nimenomaan parittelua monien eri ehdokkaiden kanssa, vaan sitä että olisimme kiinnostuneita monista eri kumppaniehdokkaista ja kokisimme mielenkiintoa lähestyä kumppaniehdokkaita aktiivisesti. Romanttinen rakkaus olisi kehittynyt keskittämään paritteluenergiaa nimenomaan yhteen ja tiettyyn kumppaniin. Tällä saattaa olla ultimaattisia selityksiä, kuten vaikka se että promiskuiteettisen parittelun tuotteena syntyy jälkeläisiä joilla ei ole kahta huoltajaa. Tällaisilla jälkeläisillä on varmasti evoluutioympäristössä heikommat selviytymismahdollisuudet kuin kilpailijoillaan.

Selviytymismahdollisuudet yksinhuoltaja-esiäitien lapsilla olivat varsin heikot kun otetaan vielä huomioon että ilmeisesti myös ihmisten esi-isät, kuten monet muut kädellislajit, ovat harjoittaneet “vieraan miehen mukuloiden” tappamista, välttääkseen heidän geenien kannaltaan turhaa työntekoa. Tietenkään näiden murhaavien koiraiden ei tarvitse tiedostaa että tämä on toimiva strategia välttyä geenien kannalta turhalta työltä, vaan geenit ohjelmoivat heihin taipumusta tällaiseen käyttäytymiseen tunteiden ja halujen kautta. Altruismi ei tässä nimenomaisessa tapauksessa ole ollut geenien etujen mukaista. Kiintymyssuhde on Fisherin mukaan kehittynyt välineeksi sietää kumppania vähintään sen aikaa että 1 tai 2 jälkeläistä on kasvanut huolehtimista radikaalisti eniten vaativan vauvaiän ylitse. Kaikki eivät luonnollisestikaan jaa Fisherin evoluutioperspektiivistä näkemystä rakkaudesta, mutta on tärkeää huomauttaa että Fisher argumentoi että nämä ovat rakkauden tunteiden syntyselitykset, ja ne vaikuttavat siihen miten rakkaus tänäkin päivänä toimii ja miltä se tuntuu – mutta hän ei sano että näistä voitaisiin johtaa sitä mitä rakkauden tulisi olla. Humen giljotiini pätee kristallin kirkkaasti. Se mitä rakkauden kenellekin “tulisi olla” on subjektin ulkopuolisten näkemysten tavoittamattomissa. Mielestäni Fisher auttaa puolueettomasti ymmärtämään rakkautta luonnollisena, ihmisiä syvästi koskettavana ilmiönä. Mutta mitä siis on se rakkaus josta puhumme? Milloin mitäkin! Joskus se on intohimoa ymmärrykseen, joskus suurimmaksi osaksi seksuaalista himoa, joskus romanttista kaipuuta ja toisen vastarakkauden riipaisevaa tarvitsemista, joskus isänmaallisuutta, joskus tervettä itsetuntoa, joskus seksiaktin synnyttämää tilanteeseen sopivaa ja “kuuluvaa” kielenkäyttöä – habituslipsahdusta “ah mä rakastan sua”, seksiaktin sosiaalisen konstruktion elämistä. Mitä tällaisella sanalla teemme kielessämme valistuneella 2000 -luvulla? Miltä mahtaisi tuntua avaruusoliosta joka tulisi tekemään meistä etnografiaa? Ehkä samalta kuin miltä meistä tuntuisi jos heidän kulttuurissaan olisi yksi ja sama sana kuvaamaan kampetsepuuta, tuomioistuinta, softwarea sekä musiikkia.