Ahdistus matalasta statuksesta
Katselin juuri Alain de Bottonin televisiodokumenttia Status Anxiety. Ohjelma sisälsi enemmän ajattelemisen aihetta kun uskon koko elämäni aikana kykeneväni ymmärtämään. De Botton selitti kuinka vanhan, syntyperään perustuvan statuksen systeemin syrjäyttänyt meritokraattinen kulttuuri on kaiken hyvän ohella tuonut jotain hyvin ahdistavaakin aikaamme. Uskomus että kuka tahansa voi saavuttaa mitä vain, ja että ihmiset rakentavat itse oman menestyksensä on saanut meidät vertailemaan itseämme jatkuvasti muiden kanssa, sillä jos ihmiset ansaitsevat menestyksensä kykyjensä avulla, menestyksen puutteen katsotaan myös kertovan ihmisen arvosta. Meritokraattisessa kulttuurissa kilpailu ja vertailu - yksilön merkitykseen ja vaikutusvoimaan uskominen - on ideologia jota pidämme luonnonlakimaisena itsestäänselvyytenä.
Dokumentin katseltuani selasin hetken Facebookia, huomasin kuinka jotkut tuttavistani olivat onnistuneet vaihtamaan pääaineensa vihdoin haluamaansa ja häpesin sitä että itse en vieläkään onnistunut. Näin kuinka toiset ilmoittivat laihtumisestaan ja mieleeni tuli oma lihomiseni. Vertaillessa itseäni muihin en tuntenut pelkästään kateutta vaan myöskin syyllisyyttä. Tämä maailma ei tarvitse epäonnistujia - velvollisuutesi on onnistua! On aina ryhmä joka on statukseltaan sinua korkeammalla, ja vallitseva ideologia suostuttelee meitä aina metsästämään statuksemme korottamista. Minäkin kaipaan identifikoitua sosiaalipsykologian pääaineopiskelijaksi, jatko-opiskelijaksi, tutkijaksi, asiantuntijaksi ja moneksi muuksi mitä en vielä ole. En uskalla ajatella että minusta ei ehkä koskaan tulekaan. Minun on pakko korottaa statustani - tänään en koskaan saa olla tyytyväinen! Aina tähdäten korkeammalle, aina ahdistuneena liian alhaisesta statuksesta, olen unohtanut mistä olen ponnistanut - eikä menneiden taisteluiden menestykset enää tänään lohduta.
Pelko on vallitsevin tunteeni. Pelko siitä ettei minua huomioida. Pelko ettei minua arvosteta. Pelko että minulle naureskellaan tai että minusta puhutaan tuhahdellen ja halveksuen. Rakkaus on se mitä kaipaan. Rakkautta toiselta merkitykselliseltä joka haluaa elää kanssani, ja rakkautta koko maailmalta joka kertoo minulle että olen arvokas, mielipiteilläni on merkitystä, ja minusta ollaan kiinnostuneita.
Itsekkyyteen itseni tuomitsen kun näitä sanoja luen. Miten kuitenkaan voisin todella ajatella kenenkään muunkaan kautta? Tunteeni asuvat minussa. Kun katson asioita muiden perspektiivistä, en voi olla tekemättä sitä muutakuin olemalla itse siihen motivoitunut. Itsekeskeisyyttä on mahdotonta paeta, sillä itse on se jossa kaikki kokemukseni tulkitaan ja merkillistetään. Enkä voi päästä itseni ulkopuolelle antamaan kokemuksilleni objektiivisia tulkintoja.
Olen tuomittu yhtäaikaa itseni rakastamiseen ja halveksuntaan. Olen epäonnistuja ja tulen aina sitä olemaan, niinkuin tässä yhteiskunnassa tulee olemaan jokainen joka ideologiaan alistuu. Ahdistun siitä että olen epäonnistuja, koska olen itserakas - tämän tiedostaminen antaa syytä halveksua itseäni lisää, mutta ratkaisu onkin odottamaton: ei ole minää, sillä sipulin kaikki kerrokset kuorittua paljastuu vain tyhjää. Olen joskus koppava ja varastampa silloin tällöin myös puheenvuoroja - toisinaan häpeän liian suurta mahaani, toisinaan taas liian pientä älyäni tai penistäni. Tässä on hermojärjestelmäni: geenien koodaama ruumiini ja alati tilanteen mukaan vaihtuva identiteettiesitykseni; vaistomaiset haluni ja himoni, sekä niille antamani merkitykset ympäröivien ideologioiden tensioiden mukaisella logiikalla. Missä on se minä joka on vastuussa arvokkaasta esityksestä maailmalle? Miten tämä ansaitsee maailman rakkauden tai halveksunnan - mikä on sen vikaa tai sen ansiota, kun minkäänlaisen vaikutuksen löytäminen on mahdotonta?
Pelastus on tyhjyydessä ja asenteessa boheemissa. Mielenrauhassa jota ainoastaan pysähtyminen tuo. Luovuttaminen, hyväksyminen ja pessimismi voi vapauttaa elämään eikä vain suorittamaan. “Ei mitään” on voimakas paikka mielelle asustaa, sillä sinne voi rakentaa mitä vain.
Lisää ääniä:
Tuli vähän sellainen olo että tässä nyt itseään etsivä nuorimies kokee jonkinlaista emansipoitumista tilittäesään blogillaan kuinka elämä on vaikeaa. Hieman sellaista paatoksen makua on tuossa tekstissä. Nuoret opiskelijat helposti ottavat niin vakavissaan kaiken uuden mitä kuulevat. Iän myötä sitä rauhoittuu eikä jaksa enää niin kovasti juosta vastatuuleen yheiskuntaa kritisoiden. Pikkuhiljaa tuo identiteettikriisi menee ohi ja huomaa että asiat on ihan hyvin kun vaan jaksaa tehdä töitä elämänsä eteen.
Tuli vähän sellainen olo että täytyisi taistella yhteiskunnan tuputtamia arvoja vastaan aamusta iltaan, jotta muistaisi mikä on se mihin ei halua alistua.
Kommunistejako meidän verorahoilla koulutetaan kun yhteiskuntatieteilijöille opetetaan Marxia ja vaikka mitä pseudotieteitä! Jokaisen joka käy Suomen vaivalla rakentaman korkeakoulun läpi tulis valmistua johonkin hyödylliseen tehtävään yhteiskunnassa, eikä ihannoimaan hippikommuuneja ja osottamaan mieltä samaa järjestelmää vastaan joka niille kaiken hyvinvoinnin on tarjonnut.
Maailmassa on vain yksi totuus: ei ole totuuksia.
Mitään ei ole olemassa.
Asiat ovat paljon yksinkertaisempia kuin mitä akateemiseen saivarteluun perehtyneet ihmiset esittää niiden olevan ja tuntuu että monet valistuksen jälkeiset ajattelijat haluaa vaan kerskailla sillä kuinka mielipuolisia ja vaikeasti ymmärrettäviä selontekoja ne voi antaa.
Onneksi olemme kaikki kuitenkin merkityksettömiä - sillä sen vuoksi meidän ei tarvitse ahdistua omasta asemasta.
Rauhaa paniikin keskelle.
Ensimmäinen päiväkirjamerkintäni = miten tätä tehdään
Lauantai 2.8.2008 iltapäivä
Akun pienessä ja täyteen ahdetussa, paradoxaalisen - sekavan järjestyksen koristelemassa yksiössä eräs humalainen tietoisuus istuu ja kuuntelee vallan vierasta musiikkia. Aku on näyttänyt innostuneen melko alternative -ääntelystä. Se kuulostaa rauhoittavalta enkä ihmettele että hän halusi tämän soimaan taustalle kun kiipesi parvelleen ottamaan päiväunia. Akuhan ei suinkaan ole sellainen ihminen joka kenties ensimmäisenä tulee mieleen päiväunien ottamisesta. Kyseessä on nyt charmikas 25 -vuotias rento insinööri. Päiväunet tulivat tarpeellisiksi eilisen ryyppyillan seuraksena. Aku nukkui viime yönä 3 tuntia ja meni töihin pienessä pöhnässä. “Hui kuinka kunnotonta!” huudahtaa kuvitteellinen konservatiivi. No eihän mikään palanen ihmisen elämästä ja käytöksestä suinkaan tyhjennä ihmistä. Musta tuntuu että vaikka luettelisi kenestä tahansa ihmisestä kirjakaupalla piirteitä, elämänhistoriaa ja tapoja ei ihminen olisi puoliksikaan kuvailtu.
Akulla on suuri John Lennon juliste seinällä jossa lukee Imagine -kappaleen lyriikat. Jaamme lienee tunnesiteen siihen utopiaan jota Lennon tuossa kappaleessa maalailee. Tähän liittyy vahvasti lausahdus: “Imagine no religion”. Ei muuten ole lainkaan harvinaista törmätä ihmisiin jotka olettavat ateistien olevan katkeria. Minusta tuntuu jokseenkin loukkaavalta jos minun sanotaan “menettäneen uskoni”. Olen saanut vapauden! Ei ole mitään suurempaa vapautta kuin ajattelun vapaus. Ateisitiyhdistys vapaa-ajattelijoiden nimi on naulan kantaan. Vapaus ajatella on niin suuri osa onnea että välillä suren niitä vuosia jotka vietin uskon vankina. Onhan nekin vuodet tietysti olleet opettavia, mutta lapsilleni en sellaista haluasi. Saavat tietysti itse valita sitten kun siihen ikään tulevat.
En osaa kirjoittaa päiväkirjaa. Mitä tällaiseen nyt tulisi töhertää? Mitä olen tehnyt viimeaikoina? Oltiin tosiaan eilen Akun, Jarnon, Villen ja Outin kanssa pelaamassa hieman mölkkyä pienissä tuiskeissa Turun Mikaelin kirkon puistossa. Siellä oli keinut joissa aikuinenkin pystyi ottamaan huimat vauhdit. Upeeta! Viimeaikoina olen usein menettänyt muistini ryyppyiltojen tapahtumien suhteen, mutta eilisestä muistan kaiken. Silloin kun muisti on mennyt, on seuraavana päivänä ollut hieman hätääntynyt sen suhteen mitä on tapahtunut. En täysin luota humalaiseen itseeni. Olen joskus humalassa saanut ahdistuskohtauksia ja tai tullut hieman koppavaksi. Kumpaakaan en haluaisi itsestäni löytävän, enkä ole varma mitä tuo humalainen itse, kertoo minusta ihmisenä. Uskon kyllä siihen että ei ihmiseen humalassakaan tule mitään piirteitä täysin ulkopuolelta - siis tuo ahdistuneisuus ja koppavuus ovat jollain asteilla minussa. Niistä eroon pääseminen on jo pitkään ollut ykkös-prioriteettini.
Viime uutena vuotena asetin itselleni uudenvuodentavoitteen: Opetella kuuntelemaan paremmin, antamaan muille tilaa puhua ja opetella olemaan nöyrä sekä vähemmän varma omista näkemyksistään. Tuntuu että tuo tavoite ei yhdessä vuodessa tule saavutettua vaan venähtää elämäntehtäväksi. Koitan kasvattaa siis itseäni.
Kohta Aku varmaan herää… Sitten päästään taas juomaan yhdessä ja rupattelemaan sekä polttamaan tupakkaa. Ilmeisesti Ville ja kenties myös Outi on kohtapuoliin tulossa seuraksi. Mukavaa kyllä hengailla vaihteeksi täälä Turussa vanhojen ystävien kanssa, vaikka olenhan suunnattoman onnellinen myös niistä upeista ystävistä joita olen näiden viimeisen kahden vuoden aikana saanut Yliopistolla.
Tsaudidaudiiii!
Todellinen minä on alati muuttuva ja nyt se taas juoksee kopassa vapaana
Hyvin harvoin kirjotan niin että annan vaan ajatuksen tulla tekstin muodossa suodattamatta ja korjailematta. Nyt teen sen saman mitä harrastin joitain kuukausia sitten otsikolla “Vapaata assosiaatiota blogille”. Jännä juttu. Kun kirjottelin tota äskeistä lausetta niin mulla oli samaan aikaan mielessä minkähän annan otsikoksi tälle kirjotukselle, mitä ‘yleistetty toinen’ ajattelee tätä tekstiä lukiessaan mitä tällä hetkellä kirjoitan (ks. Gerge Herbert Mead) ja minkälaisen kuvan haluan itestäni antaa tällä kirjoituksella. Tämä, ja koko ihmisen elämä kun taitaa väistämättä olla identiteettipolitiikkaa.
- Hei sä esität taas jotain! (tavallinen ihminen)
Paskaakos sulla on mua oikeus syytellä? Mistä sä tiedät mikä minä olen jos en sitä itsekään tiedä kun etäisesti sekuntti kerrallan? (viisas Erving Goffman)
- No et sä oikeesti oo tollanen, ja jos sä mietit mitä sä haluut että muut susta ajattelee ni sit sä vaan et uskalla olla oma ittes.
Kuule hoi polloi, homo improbus, sinä ilkeä ihminen, kaikki me ajattelemme mitä muut meistä ajattelee ja haluamme tunnustusta. Voit elää enemmän tai vähemmän itsekiellossa asian suhteen kuten voit valehdella itsellesi tunteistasi ja jopa aisteistasi. Vaikka esimerkiksi kuulet varsin hyvin kaikki ihmiset jotka ympärilläsi puhuvat, et kuuntelematta heidän sanomaansa tiedosta. Samoin toimii tunnustuksen kaipuusi ja toisiin keskittymisesti. Jos et kuullostele itseäsi, et löydä sitä mitä olet.
- Mitä me sit ollaan jos ei oo mitään aitoa ‘minää’?
Olemme jatkuvasti muuttuvia, rakentuvia ja itseään purkaviakin minuuksia jotka sopeutuu ja tarrautuu illuusioon. Moraalinen opetus tästä on että jokaisella meillä on oikeus väittää minäänsä juuri siksi minkä kokee itselleen nautinnollisimmaksi. Rooli ja ‘aito minä’ eivät eroa toisistaan piirun vertaa. Ihmisellä täytyy olla vapaus välineisiin joilla esittää itseään itselleen mieluisalla tavalla.
Sen pituinen se kuvitteellinen dialogi tavallisen ihmisen ja Goffmanin välillä. Loppu.
Loppu. Miksi en oo lukenut tota sanaa niin pitkään aikaan mistään? En lue kaunokirjallisuutta oikeestaan ollenkaan. Lukeekohan niissä kirjoissa vielä: Loppu. Se oli jotenkin kaunis sana. Ehkä se johtuu siitä että ne kirjat mitä äiti mulle luki kun olin lapsi, yleensä päätty onnellisesti. Ne toi mieleen kauniita maisemia ja lopussa oli harmonia. Elämä ei oo oikeasti sellaista. Pyh pyh pyh! Elämä on juuri sellaista. Ainakin mun elämä. Suurimman osan ajasta mikään ei estä mua istumasta ja tuijottamasta hetkeä taivaalle tai puuhun, tai maahan. Kaikki se on kaunista ja rauhaisaa. Ei ihme että Aristoteles ajatteli että kaikki on järjestyksessä, taivaallisessa hierarkiassa. Toisaalta itse nautin siitä että luonto on elävä ja muuttuva. Juuri tuo voima ja muutos luonnossa rauhoittaa mua. Tuuli on majesteetillinen. Elementtien (jos niitä olisi olemassa, nuo kreikkalaiset 4, tai taolaiset 5 loi runollisen ajattelun pohjan, alkeishiukkaset tai luonnonvoimat ei vaan kuullosta samalta) tanssi nostaa hymyn kasvoille kun kaiken sen menon ja meiningin keskellä voi vaan “chillata” ja hengittää hiljaa nenän kautta. Hmmh. Naapurit varmaan luulee että oon aineissa kun istun tossa terassilla tyytyväinen hymy päällä. (toi oli taas se yleistetty toinen joka puhu. mun mieleeni tuli kuva musta istumassa tuossa terassilla ja näin miten mä kuvittelen että jonkinlainen prototyyppi tän yhteiskunnan jäsen näkis mut. se oli ihan sellanen visuaalinen kuva, joka sisäls myös kuitenkin normilauselmat, vaikkakaan ei sanallisesti. ei ajattelu aina ole verbaalista)
Nyt alkaa pää tyhjentyä. Mä teen tätä vähän niinkuin popkornia. Sit kun on yli 2 sekunttia poksahdusten väli niin on aika lopettaa. No jaa nyt tuli kyllä lisää tavaraa mieleen. Antti hypetti IRCissä tollasta nopeasti puhuttua musiikkia. Mä oon aina vihannu rappia ja sit hop hippiä. En tiedä onko toi sitä, mutta sellaista kuitenkin mistä en ois uskonu että tykkään. Jotenkin tuo tunnelma nyt kuitenkin puri muhun aika kivasti.
Tulee sellainen olo kun tuolla Jeesuksen Ryhti ry. johtajalla joka Studio Julmahuvissa keräsi tuhansien nimien addressin poistaakseen hittikimara -mainoksen telvisiosta. Sitten kun se näki sen ekaa kertaa kokonaan niin kysyttäessä mikä siinä oli niin arvelluttavaa, vastaus oli: “Nii, no, nyt ku sen näki kokonaan ni… eipä siinä itseasiassa mikään. Voisko sen kattoo uudestaan, se oli oikeestaan aika kiva”.
Tää liittyy siihen että identiteetti soljuu elämässä tilanteen ja ympäristön mukaan keräten eri värejä ja muotoutuen poukamiin kun joki uomiin. Ei virtaava vesi päätä mitä reittiä se menee, sen enempää identiteetti ei ole minkään “todellisen minän” tai sielun ohjattavissa vapaalla valinnalla. Soljukaa siis ja nauttikaa elämästä!
Pikku Kakkosen arvoista, lapsista, elokuvista sekä tietysti Antiikin Kreikasta
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 - Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 11
Pikku Kakkosen arvomaailma
Kirjassa oli YLE:n lasten- ja nuortenohjelmien tuottajan Maija Koivulan haastatteluun perustuva artikkeli. Artikkelin objektiivisuus on tietysti kyseenalaistettavissa, mutta jos siirretään se nyt syrjään niin olin kyllä jokseenkin vakuuttunut siitä kuinka altruistiseksi Pikku Kakkosta voisi kuvata. Tekijöillä on tiedostettuna pyrkimyksenä nimittäin viestittää lapselle sanomaa myös siitä ettei televisiota tule katsella liikaa. Tämä on hyvä esimerkki sellaisesta arvosta joka kaupallisten kanavien ohjelmistosta voi olla vaikempi löytää.
Sadutuksesta ja roolista, narratiivisuudesta ja lasten runollisuudesta
Liisa Karlsson kuvailee artikkelissaan sadutustuokion alun näin: “Kerro satu tai tarina, sellainen kuin haluat. Kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerrot. Lopuksi luen tarinasi, ja voit muuttaa tai korjata sitä mikäli haluat.” Sadutus on hyvää vaihtelua sille roolijaolle joka aikuisen ja lapsen välillä tyypillisesti vallitsee. Aikuinen on yleensä se joka opettaa lasta, kertoo hänelle miten asiat on ja vaatii lasta kuuntelemaan. Sadutuksessa lapsi saa vaihteeksi olla kertoja ja “opettaja”. Olen joskus jolta kulta psykologilta kuullut että ihmiselle on terveellistä olla elämässään monissa eri asemissa ja rooleissa. Ei siis olisi hyväksi olla aina esim. se hiljainen hissukka tai aina huomion keskipiste, vaan kokea jonkun verran useita eri rooleja joita ihmiselämässä esiintyy. Antiikin kreikkalaisilla oli tähän liittyen mielenkiintoinen perinne. Miltei jokainen poikalapsi sai nuorena oppi-isän vanhemmasta miehestä. Oppipoika suhteen ei välttämättä tarvinnut olla seksuaalinen, mutta tämä oli hyvin tavallista ja täysin sallittua. Tämän perinteen rationaalina toimi niinkin utilitaristinen ajatus, että alisteisen aseman kokeneet pojat, kasvavat miehiksi jotka kohtelevat vaimojaan hyvin. Mieheksi kasvaessaan oppipoika-suhde miltei poikkeuksetta lopetettiin ja yhteiskunta odotti avioliittoa naisen kanssa, joskin miespuoliset rakastajat olivat aikuisellekin sallittuja.
Sadutusta käsittelevässä tekstissä päädyttiin jälleen puhumaan “ihmiselle luontaisesta narratiivisuudesta”, ja mentiin luonnehtimaan ihmistä Homo Sapiensin lisäksi myös Homo Ludensiksi, leikkiväksi ihmiseksi, sekä Homo Narransiksi, kertovaksi ihmiseksi. Olen kyllä samaa mieltä siitä että nämä ovat suurimman osan ihmisä luontaisia tapoja ja pidän siitä että artikkelissa ei pelätty viitata näiden taipumusten myötäsyntyisyyteen. Evoluutiostakin kiinnostunut kognitivismi ja vain kulttuurista kiinnostunut konstruktivismi eivät mielestäni kovasti kasvata ihmiskunnan viisautta niin kauan kun ne eivät tunnusta toistensa olemassaoloa ja mielenkiintoisuutta. Konstruktivismin mukana John Locken tyhjä taulu -ajattelu on noussut aivan liian hyväksytyksi, ja Steven Pinkerin kritiikkiin yhtyen olen siis tyytyväinen tämän idean hylkäämiseen tässä artikkelissa. Narratiivisuuden yleistämisestä ja aspergerin syndroomasta olenkin jo kirjoittanut aiemmin.
Artikkelissa esiteltiin seuraava sadutuksessa tullut tarina: “Ihanat asia - ne on ihania. Ne on ihania, jos niitten antaa olla ihania. Jos niitten ei anna olla ihania, ne on sitten kurjia.” Kertoja oli 8 -vuotias Helmi tyttö. Tarina annettiin kohdan yhteydessä, jossa kirjoitettiin kuinka lapset ja nuoret voivat käyttää kieltä erilaisella ja tuoreella tavalla, muodostaen uusia sanoja ja yllättäviä sanayhdistelmiä joista monet aikuisetkin voivat nauttia. Haluaisin keskittyä hetkeksi tuohon tarinaan. Mikä tekee siitä sellaisen josta aikuinenkin voi nauttia? Mikä tekee siitä niin “hyvän” että se on päätynyt tähän kirjaan? Ei varmasti kaikki lasten kertomat tarinat ole yhtä “hienoja” niin että minkä vain olisi tähän esimerkiksi voinut ottaa. Tarinassa on selkeästi syvällisyyttä ja runomaisuutta, mutta eiko voisi olettaa että tämä on lähinnä sattumaa? Tarkoitan tällä siis sitä että aikuinen merkityksellistää tarinan aivan eri lailla kun lapsi sen on “tarkoittanut”. Lapsi on tälläkin tarinalla saattanut tarkoittaa jotain hyvin pinnallista, lapsellisen ahnetta ja itsekeskeistä, kuten esimerkiksi sitä että ihanat prinsessanuket on tosi ihania jos äiti antaa ostaa paljon noita kalliita nukkeja “…jos niitten antaa olla ihania”. Aikuiselle tämä kuullostaa miltei buddhalaiselta runolta jossa ehdotetaan että elämänasenne määrittää elämän onnen, pienistä asioista voi nauttia kärsimyksenkin keskellä, sillä kaunis päivä on kaunis, vaikka olisit vankilassakin. Miksi niin usein ylistetään lasten viisautta? Sanonta “lasten suusta kuulee totuuden” asettaa lapset asiantuntija-asemaan jota he eivät ole ansainneet. Parempi sananparsi samasta ilmiöstä olisi: “lapsilla ei ole käytöstapoja”. Puolitoista viikkoa sitten kuollut koomikko George Carlin kommentoi lasten palvomisesta hauskasti: “Lapset ovat keskeneräisiä töitä, enkä koskaan arvosta keskeneräistä työtä.”
Lapset ja telvision tehosteet
Kirjan lopussa on ohjeita kuinka lasten kanssa voi leikkiä medialla ja samalla tutustuttaa ja kasvattaa heitä median ymmärtämiseen. Taikatempun voi kuvata lasten kanssa helposti vaikka taikomalla kaveri näkymättömiin nauhotuksen pysäytyksen avulla. Kuvaamalla sivuttain nelinkontin menevää lasta voi saada vaikutelman että hän kiipeää seinää kuin hämähäkkimies. Vastaavia leikkejä videokameran kanssa on monia. Voin hyvin käsittää kuinka tällaiset leikit auttavat lasta ymmärtämään että se mitä televisiossa näkee ei ole sama asia kun mitä todellisuudessa tapahtuu. Kun lapsi itse pääsee tuottamaan “tehosteita” hän ei ota liian vakavasti televisiossakaan näkemiään asioita ja se erittäin tarpeellinen kriittinen katsontatapa kehittyy.
Medialukutaidosta ja multimodaalisuudesta vielä kerran
Aivan viimeisenä juttuja kirjassa esiteltiin Mediakasvatuskeskus Metkan Metkulaa, digitaalista toimintaympäristöä jossa on kuva- sekä ääniarkistot joita käyttäen voi tehdä audiovisuaalista saduttamista. Multimodaalisuuden esittely saduttamiseen on varmasti hedelmällinen hanke. Kirjassa jo aiemminkin esiteltiin lastentarhalaisten ja koululaisten yhteistä elokuvaprojektia ja näkisinkin elokuvien itse tekemisen tärkeäksi nykyajan lapsille. Elokuvan tekemiseen osallistumisen kautta saadaan sellaista näkökantaa joka on varmasti hyödyksi “oikeidenkin elokuvien” kriittisessä katselussa. Välineiden antaminen kattavaan multimodaaliseen itseilmaisuun on myöskin jatkuvasti vain tärkeämpää.
Tämä oli viimeinen Johdatus Mediakasvatukseen -kurssiin kuuluva blogikirjoitukseni.
Animismista ja antropomorfismista
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 - Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 10
Lastenkirjailija Tittamari Marttinen kertoi kirjassa suloisen oloisen tarinan pojastaan joka 3-4 vuotiaana alkoi elollistaa esineitä. Poika muunmuassa sanoi että: “leipä köllötteli leikkuulaudalla” ja “maitotölkki seisoskeli jääkaapissa”. Marttinen kertoi ottaneensa tästä inspiraatiota omaan työhönsä. Jean Piagetin nimiin on mennyt havainto siitä että 3-10 vuotialla lapsilla esiintyy elottomien olioiden elollistamista, eli animismia. Moni on kuitenkin jo ennen sitä havainnut ihmisillä olevan tämän sukuisia taipumuksia. Jo kreikkalainen filosofi Ksenofanes (570-480 eaa.) oivalsi että jumalat ovat ihmisen antropomorfismiin taipuvaisen luonteen tuotoksia:
“Mutta jos härjillä ja hevosilla ja leijonilla olisi kädet ja ne osaisivat käsin maalata ja tehdä teoksia niin kuin ihmiset, niin hevoset tekisivät jalojen ratsujen kaltaisia, härät uljaiden härkäin kaltaisia jumalhahmoja ja jokainen laji hahmoja oman kuvansa mukaan.”
Antropologit ovat aina katsoneet uskontoja luonnon ihmisenkaltaistamisen näkökulmasta. Mielestäni on syytä kyseenalaistaa näkemys siitä että lasten mielikuvitusrikkaan maailman tukeminen animismiin kannustamalla on väistämättä hyväksi. Animismi yleensä katoaa aikuistuessa, mutta voisiko yliluonnolliseen uskomisella ja lapsuuden animismiin suhtautumisella olla yhteys? Jos näin on niin olisiko paikallaan miettiä haluaako liikaa tukea lapsen mielikuvitusta tällä alueella? Animismi saattaa olla evoluution sivutuote sille pääasialliselle tuotokselle joka lienee on ihmisiin keskittyminen ja kasvojen ilmeiden sekä eleiden tunnistaminen. Animistisesti ja antropomorfisesti kasvanut lapsi saattaa helpommin alkaa pitämään jotain oliota kaikkivoipana ja päätyä taikauskoiseksi. Voihan tätä tietysti joku halutakin jos vaikka pyrkii indoktrinoimaan lapsen omaan uskontoonsa.
Lapset ja seksi
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 - Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 9
Lasten kyky ymmärtää seksiä on hyvin rajallinen. Koska lapset eivät käsitä mitä on meneillään, he paikkaavat aukot omalla mielikuvituksellaan. Tästä syystä seksin näkeminen voi helposti olla lapselle ahdistavaa. Itsellänikin on yksi hämärä muistikuva aiheesta. Noin 9 vuotiaana olin kaverini luona käymässä ja hän näytti minulle telvisiosta ohjelmaa jossa oli alastomia miehiä ja kettinkejä. Muistan ahdistuneeni ja hieman pelänneeni tilanteessa. Minusta tuntui kun jotain todella kamalaa olisi ollut meneillään ja ajattelin että kyseessä on jonkun kiusaaminen ja kiduttaminen. Kokemus oli hyvin outo sillä huudot eivät olleet samanlaisia kuin toimintaelokuvissa. Ilmeisesti kyseessä oli ollut jonkinlainen sadomasokistinen homoporno. Muistikuvissani on vain pelottavia kettinkeijä, nahkaa, peniksiä ja oudolla äänisävyllä nauramista sekä voihkimista.
Kuvatarinoista ja draamasta
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 - Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 8
Kuvatarinat ja ilmeen tunnistus
Lapsimessuilla on ollut Mediakasvatuskeskus Metkan järjestämä mediakasvatusrata, jossa lapset ovat muun muassa saaneet valita kolme kuvaa joiden avulla he haluaisivat kertoa jonkun tarinan. Lapset ovat saaneet laittaa kuvansa haluamaan järjestykseen ja sitten kertoneet, muutamalla virkkeellä per kuva, mitä tarinassa tapahtuu. On mielenkiintoista että pienetkin lapset, 3 ja 5 -vuotiaat, onnistuivat todella tekemään loogisia tarinoita pelkillä kuvilla. Mielikuvitus vaikuttaa olevan luonnostaan lapsilla huikea. Molemmissa tarinoissa joita kirjassa esiteltiin oli lapsi valinnut ensimmäiseksi kuvaksi kuvan tytöstä jolla on kruunu ja valtikka. Toinen lapsi oli tulkinnut tytön prinsessaksi ja toinen keijuksi. Minua kiinnosti kuinka molemmat olivat tulkinneet kuvan lapsen surulliseksi. Kyllä itsekin osasin sanoa että hieman surullisen näköinenhän tämä on, mutta kuinkakohan nuorena lapset oikein tunnistavat esim. surullisuuden pelkästä kasvokuvasta? Huomasin myös että kun peitin kuvan tytöltä kulmakarvat niin hänet pystyi ehkä ajattelemaan muutakin kuin surulliseksi. Olisi mukava joskus kuvamanipuloida tällaisia kuvia ja testata mistä lapset, ja aikuisetkin, eniten päättelevät ilmeiden merkityksen. Charles Darwin julkaisi 1872 kirjan The Expression ot the Emotions in Man and Animals, ja olisi voinut luulla ilmeiden tutkimisen jatkuneen tasaisen vilkkaana siitä lähtien, mutta näin ei kuitenkaan ole käynyt. Darwinin emootiotutkimus unohdettiin miltei vuosisadaksi ja on vasta viimeaikoina evoluutiopsykologian ja sosiobiologian myötä noussut jälleen puheenaiheeksi (Rauni Myllyniemi, Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä 2005).
Yliammuntaa ehkä narratiivisuudessa
Draamakasvatuksesta kertovassa kappaleessa päädyin jälleen miettimään aspergerin syndroomaa. Minulle edelleen kaikki tämä lapsen eläytyminen fiktiiviseen maailmaan ja rooliin uppoutuminen, tarinan eläminen tuntuu tutulta ja toimivalta. Kirjassa sanottiin että draamaprosessissa roolissa olevalle lapselle tulee mahdollisuus nähdä itseään kriittisesti ja seisä toisen saappaissa. Voisikohan tätä menetelmää käyttää asperger -lapsilla menestyksekkäästi. Seuraava kappale alkoikin selittävästi. Jerome Bruneriahan siinä heti alussa siteerattiin. Bruner kyllä on kertomuksen tutkiumuksen sankareita, mutta ehkä tulee suhtautua varauksella juuri tällaisiin sitaatteihin kun kirjassa oli käytetty: “Oman paikan löytäminen maailmassa perustuu lopulta fiktion voimaan” (Bruner, 1999). Bruner on saattanut tehdä narratiivisuuden suhteen saman kun Emilé Durkheim teki sosiologian suhteen - liioitellut. Durkheim sanoi: “sosiaalista tulee selittää vain sosiaalisella”, vastustaakseen psykologiseen ja biologiseen redusoimista. Durkheimilla oli kuitenkin tehtävänään siihen aikaan oikeuttaa sosiologia itsenäisenä tieteenalana. Sillon on hyödyllistä ehkä liioitellakin. Mutta kuten sosiaalisuus kietoutuu psykologiseen ja biologiseen jollain tasolla aina, niin ei narratiivisuuskaan ehkä ole, toisin kuin Bruner on esittänyt, ainoa muoto missä ajatella, muistella, haaveilla ja suunnitella. Ehkä Brunerillakin oli yliammuntaan syynä narratiivisuuden arvon nostaminen tieteen kentällä.
Äänestä, kuvasta ja etymologiasta
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 - Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 7
Äänimaailmat ja akustinen horisontti
Akustinen horisontti tarkoittaa sitä matkaa jonka äänet kuulemme tunnistaen ja tulkintakykyisesti, sekä sitä äänien kirjoa joka ympärillämme on. Kovassa melussa emme erota meistä kaukana olevien ihmisten puhetta ja voimme sanoa että akustinen horisonttimme on lähellä. Melussa akustisesta horisontista tulee helposti myös tylsä kun mitään ääniä ei eroteta kagofoniasta. Oikein hiljaisella järvellä voimme sanoa akustisen horisontin olevan todella kaukana, kun kuulemme kilometrinkin päässä olevan mökkiläisen uimahypyn.
Miten mahtaakaan ihmiseen tämä kaupungissa esiintyvä akustisen horisontin pienentyminen ja tylsistyminen vaikuttaa? Entä se että yhä useammat ihmiset sulkevat itsensä täysin äänieristyksiin kannettavilla mp3 -soittimilla ja radioilla? Kirjassa esitetään että äänimaailmoilla luodaan vahvasti yhteisöllisyyttä ja ryhmäidentiteettiä. Tähän yhdyn. Kuten kirjassa sanottiin, “omalla musiikilla” ja muilla äänillä merkitään esim. kirkko tai pubi tietyn ryhmän alueeksi. Myös ystäväporukoissa on yleistä tuoda “omaa musiikkia” toisten kotibileisiin ja tällä saavuttaakin hieman sitä tunnelmaa, että olen tämän ryhmän hyväksytty jäsen (koska siis musiikkini hyväksytään täällä). Antamalla toisen soittaa “omaa musiikkiaan” (eli siis hänen mukanaan tuomia tai internetistä hakemiaan kappaleita) omissa juhlissasi voit myös ystävällisesti osoittaa että hän on hyväksytty ja arvokas ryhmän jäsen - toivottu ja arvostettu vieras.
Saavuttamatta jää minulta laajempi ymmärrys äänimaailmojen ja akustisen horisontin suhteen, mutta alueella on varmasti monia mielenkintoisia ilmiöitä.
Kuvakulma
Kirjassa kerrotaan kuinka ympäröivän kulttuurin tapa käyttää kuvakulmia vaikkuttaa lapseen. Tekstistä pystyisi mielestäni tulkitsemaan kaksi erilaista versiota:
- Ensimmäisen tulkinnan mukaan se mitä pidetään uskottavana ja ylevänä tuotetaan kuvakulmien avulla. Eli siis yläkulmasta otetut kuvat alistavat ja vähentävät kohteen arvoa ja alakulmasta otetut luovat arvokkaan ja ylevän vaikutelman. Tässä tulkinnassa se, että alhaalta päin kuvattu kohde koetaan luontaisesti ylevänä, tulee kulttuurissa käytettyä niin että luodaan ja ylläpidetään tiettyjä arvostelmia ja normeja kulttuurissa.
- Toisen tulkinnan mukaan se että pidämme alhaaltapäin kuvattua kohdetta arvokkaana, ylevänä ja menestyneenä johtuu siitä että meidän kulttuurissamme käytetään kuvakulmia niin. Tässä tulkinnassa siis kohteen alakulmasta näkeminen ei olisi myötäsyntyinen arvostuksen herättäjä, vaan herättäisi arvostusta sen vuoksi että kulttuurissamme on tapana kuvata arvostusta näin.
En ole aivan varma kumpaa tulkintaa kirjan kirjoittaja haki, mutta kokonaisuudella hän ilmeisesti pyrki esittämään että kulttureissa on paljon median tulkitsemisen välineitä jotka ovat todella sidoksissa kulttuuriin. Muina esimerkkeinä hän antoi sarjakuvissa henkilön pään päälle syttyvän lampun, joka kuvaa idean saamista. Alhaalta- ja ylhäältäpäin kuvaamisen näkisin itse erilaisena kuin esim. lamppu -sumbolin käytön sarjakuvissa. Itse kannatan ehkä enemmän tuota ensimmäistä selventämääni tulkintaa. Uskon että meillä on evoluution myötä tullut “vaisto” kokea alakulmasta näkemät kohteet ylevinä (huomaa sana ‘ylevä’, ja että ylempänä oleminen ei tarkoita vain vertikaalisella akselilla ylempänä olemista, vaan jotenkin moraalisessa ja hierarkisessa mielessä ylempänä olemista). Voidaan tietysti myös argumentoida että kyseessä on vain kulttuurin tuote, mutta näkisin evolutiiviset juuret tälle ilmiölle melko loogisina. Myös muilla eläimillä “nenänvartta pitkin katsominen” tarkoittaa sitä mitä meillä ihmisillä. Luulisin että se kulttuurievoluutio joka on johtanut esim. sanan ‘ylevä’ etymologiaan, on mitä se on, johtuen biologisesta evoluutiosta geenien välityksellä.
Leikistä
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 - Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 6
Leikki on lapselle luontainen tapa käsitellä asioita, muodostaa siis käsitystä maailmasta, niinsanottuja skeemoja asioista. Lapset leikkivät miltei jatkuvasti ja kaikella ympäristössään olevalla. Usein lapset yhdistelevät leikissään elementtejä mediasta. Mediasta voidaan ottaa leikkiin vain nimiä, tai sitten roolihahmoja tai vaikka kokonaisia juonia. Kirjassa Reeli Kalimäki kirjoittaa: “Lapset leikkivät, koska se on heistä hauskaa, eivätkä suinkaan siksi, että kyse olisi oikean elämän harjoittelusta.”
Mieleeni tuli tiikerinpennut ja apinan poikanen eräässä luontodokumentissa. Tiikerinpennut painiskelivat siinä keskenään leikkitappelua ja apinan poikanen puunoksista roikkuen kävi välillä nykäisemässä korvasta pentuja, paeten heti sen jälkeen takaisin korkeammalle puuhun. Kaikki osalliset tässä leikissä näyttivät pitävän sitä hauskana, ja ei varmaankaan ole perusteltua sanoa että he “leikkivät koska harjoittelevat oikeaa elämää”, sillä on epätodennäköistä että näillä eläimillä olisi tilanne näin selvitettynä ja analysoituna mielessään. Proksimaalinen selitys varmasti siis on että he leikkivät, koska se on heistä hauskaa, mutta eikö ultimaattinen selitys näillä eläimillä ole todellakin se että heistä se on hauskaa koska ne heitä edeltäneiden sukupolvien yksilöistä, jotka ovat sen kokeneet hauskana, ovat valmistuneet paremmilla eväillä elämäänsä, selviytymisen ja lisääntymisen todennäköisyyksien suhteen.
Tietyllä lailla on siis perusteltua sanoa myös että tiikerinpennut ja apina leikkivät harjoitellakseen oikeaa elämää, vaikka he eivät sitä tietäneetkään. Samaa voisi olla mahdollista sanoa ihmislapsista. Eikö kaikki ne leikit joiden leikkimisestä lapset nauttivat, valmista ja auta heitä kehittymään oikeaa elämää varten? Samalla lailla kun harrastamme seksiä ehkä vain siksi että se tuntuu hyvältä, mutta se tuntuu hyvältä jotta lisääntyisimme. Emme välttämättä sano että harrastamme seksiä lisääntyäksemme, mutta ymmärrämme yhteyden näiden asioiden välillä.
Leikin ympäristö
Vanhemmat ovat perinteisesti hyvin kiinnostuneita siitä missä ympäristössä lasten leikki tapahtuu. Kirjassa kerrotaan että lasten leikkien sisällöt eivät niin helposti avaudu aikuisille eikä heitä ne samalla lailla kiinnosta. Lapset toisaalta eivät välttämättä haluakaan aikuisten tietävän kaikista leikkien sisällöistä. Itse muistan myös että leikkiympäristöön keskityttiin minunkin lapsuudessani. Oli tärkeää että leikin ulkona, ja tuntui että ulkona oleminen oli itseisarvo. Välillä taas jos innostui kovasti olemaan ulkona niin sekään ei ollut toivottavaa ja tuntui joskus sekavalta käsittää mikä on se leikkiympäristö jota vanhempani minulle halusivat. Tämä varmasti johtuu siitä että toivottava leikkiympäristö oli jonkunlainen tasapaino. Tämä ei minulle näyttäytynyt samalla lailla koska itse keskityin tekemiseni sisältöön enemmän kuin ympäristöön. Muistan joskus kokeneeni “miten sitten on hyvä?” -oloa, kun ulkona olemisessakin voi ampua yli.
Vanhempien kannaltahan leikkiympäristö on tärkeä esimerkiksi turvallisuuden suhteen. Ulkona toiset paikat ovat vaarallisia ja niihin pääsyä rajoitetaan. Muistan myös kuinka tietokone mieltyi negatiiviseksi ympäristöksi, laiskuuden ja ajantuhlauksen symboliksi. Tietokoneella tekemiseni oli lienee lapsena paljon pelaamista, mutta outoa kyllä tietokone jäi jotenkin hävettävän ympäristön asemaan lapsuuden jälkeenkin.
Yleistyksen ongelma ja asperger
Kirjasta: Mediametkaa! Osa 2 - Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan; lukuhuomioita osa 5
Mediametkaa! kirjassa puhutaan paljon lapsen eläytymisestä tarinaan ja saduttamisesta, joka on psykologi Monika Riihelän 1980 -luvun alussa kehittämä menetelmä saada lasten ajatukset kuuluviin. Lapsen tarinaan eläytymistä pidetään metodisena voimavarana muun muassa rakentaessa liikunnalle tarinallista viitekehystä, jolloin siitä saadaan mielekkäämpää. Tästä voisi antaa esimerkkinä kaikenlaiset seikkailuradat joissa lapsi kuntoilee “kuin huomaamattaan” jännän tarinan edistymisen ohella. Nämä suuntaukset kasvatuksessa ja mediatutkimuksessa ovat eittämättä sukua ihmistieteiden laajempaan konstruktivistiseen suuntaukseen jonka voi määritellä sisältävän narratiivisen näkökulman.
Lev Semjonovitš Vygotski oli Valko-venäläinen psykologi 1900 -luvun alussa, ja hänen ulko sisään periaattensa joka pistää sosiaalisuuden oppimisen ja kasvamisen keskiöön, voidaan nähdä jonkinlaisena jaettuna pohjana koko konstruktivistisessa suuntauksessa. Vygotskin teoriaan pohjautuen konstruktivistisen diskurssin yksi yleisistä teeseistä on että minuus on muotoutunut kommunikaation ensin ollessa lapsen ja merkityksellisen toisen välistä, ja siitä siirtyvän mielen sisäiseksi “dialogiksi”, eli ajatteluksi (ulkoa sisään).
Sosiaalisessa oppimisessa narratiivisuuden ajatellaan läpi elämän olevan keskeinen heuristiikka ja ihmisellä nähdään olevan jonkinlainen luontainen, tai vähintäänkin melko luontaisesti kehittyvä, eläytymiskyky toisen ihmisen asemaan, kyky ottaa toisen ihmisen rooli ja tarkastella tilannetta toisen näkökulmasta. Tämän kyvyn ajatellaan mahdollistavan oppimisen tarinoista, eikä pelkästään omista kokemuksista kuten muiden eläinten uskotaan oppivan. Narratiivisuus nähdään kenties tärkeimpänä ihmisen mielen muotona joka toimii muistojemme, haaveidemme ja suunnitelmiemme jäsentäjänä.
Narratiivinen perspektiivi, sadutus ja tarinaan eläytyminen tuntuu itselleni melko valaisevilta ja oivaltavilta lähestymistavoilta ihmiseen, lapsuuteen ja oppimiseen, mutta olemmeko nyt yleistämässä neurologisesti tyypillisten ihmisten tapaa konstruoida todellisuutta ainoaksi oikeaksi ja ihmisyyden keskiössä olevaksi? Akatemiatutkija Matti Hyvärinen on pohdiskellut ja esitelmöinyt narratiivisuuden piirissä jo pitkään, ja mieleeni jäi hänen eräällä luennollaan esittämänsä pieni varaus Jerome Brunerin melko radikaaliin narratiivisuusnäkemykseen. Bruner palautti miltei kaiken merkittävän ihmisessä narratiivisuuteen, ja Hyvärinen pohti että on varmastikin olemassa muitakin tapoja jäsentää elämää.
Voisiko olla että peilineuronillisesti haastetut lähimmäisemme, aspergerin syndroomaiset ja autistiset (en väitä peilineuroneiden kausaalisuhteista, mutta korrelaatioita ainakin on todettu) voisivat opettaa meille jotain näistä ei-narratiivisista tavoista oppia ja jäsentää maailmaa? Nyt jo aikuisella veljelläni on todettu aspergerin syndrooma ja voin kokemuksistani sanoa että tapamme leikkiä ja oppia ovat olleet lapsesta saakka erilaisia. Siinä missä minä leikin rooleilla “tämä ukkeli olis tällanen ja tällanen ja nyt se menee tonne ja juttelee ton kanssa koska…”, hän ärsyyntyi kun sekotin hänen “still -kuviksi” rakentamia asetelmia. Leikit tapahtuivat yleensä legoilla tai playmobileillä, eikä yhteistä säveltä tuntunut siis koskaan löytyvän helpolla, jos lainkaan. Minun narratiivinen mieltymykseni oli hänelle aivan toissijaista. Nyt aikuisena hän on kertonut että tarina ei ole se tapa millä hän kokee ensisijaisesti muistelevan tai suunnittelevan asioita. Hän kertoi kokevansa esimerkiksi maantieteellisen sijainnin ja suunnat jonkinlaisena ympäristönä johon hän sijoittaa muistot ja suunnitelmat. Tarinaformaatin tärkeys ei minun pienen narratiiviesitelmänikään jälkeen tuntunut hänestä lainkaan tutulta, ja hän kertoi nyt vain ehkä ymmärtävän neurologisesti tyypillisten ihmisten ajattelutapaa paremmin.
Jos on neurologisesti epätyypillisiä ihmisiä jotka eivät koe tarinallisuutta kuten muut, eikö ole mahdollista että tarinallisuuden merkitys vaihtelee laajemminkin yksilöiden välillä? Ehkä meissä kaikissa muissakin on muitakin mahdollisia tapoja sitoa kokemuksiamme ja ajatuksiamme käsiteltäviksi rakennelmiksi. Emme kai vain ole yleistämässä ihmisyydeksi sitä mikä on vain valtaväestön mielen muoto? Olkaamme varovaisia ettei tämä johda vähemmistöjen syrjintään, vai onko jo liian myöhäistä?
Eerik Mantere