Humalassakin päädyn miettimään: “mitä voisin tehdä filosofian vuoksi?”
Nyt taas kirjoitan. Jotain. Siksi koska joku askarruttaa. Tällä hetkellä kuuntelen vuosia sitten tekemiäni musiikkikappaleita. Jotkut niistä koskettavat. Joistain niistä tunnistan itseni, toisista taas en. Melankolian pystyn itsestäni nyt tunnistamaan. Syytä siihen olisi lienee viisasta etsiä. Toisaalta monet ystävistäni ovat sitä mieltä että ihmiset yleensä ajattelevat itseään liikaa. En kuitenkaan tiedä onko minun mahdollista lakata ajattelemasta ja analysoimasta itseäni. Enkä oikeastaan ole ollenkaan varma että minun tulisi siihen edes pyrkiä. Siinä itsensä ajattelemisesta puhumisessa jota olen kohdannut, on joskus hieman moralistinen sävy. Ei kai itsensä ajatteleminen ketään toista satuta? Jos taas paheksunnan syynä on se ettei se mitenkään auta itsensä ajattelijaa kehittymään paremmaksi ja onnelllisemmaksi ihmiseksi, niin tulisi mielestäni ottaa huomioon ihmisten suunnaton erilaisuus. Se että jotkut saavuttavat viisautta vähentämällä itsensä analysointia, ei tarkoita että sama tie olisi kaikille muillekin paras.
Joku syy siinä on miksi niin paljon pyrin saamaan kosketusta ”sisäiseen itseeni”. Tuntuu etten voisi edetä ollenkaan ellen pitkäjännitteisesti tätä jatkaisi.
Nyt alkoi soimaan kappale jossa selostan itsevarmasti oman luonteenlaatuni erinomaisuutta. Nyt taas kappale jossa tunnustan heikkouttani. Olen selvästi heilahdellut itsevarmuuden ja heikkouden kokemusten välillä jo pitkään. Persoonani jakaminen tuntuu joskus niin luontevalta ajatukselta, etten ymmärrä miksi sitä tulisi välttää. Toisaalta taas koherentti minuus on ilman muuta sutjakkaan elämän edellytys.
Lapsena ja nuorena olin mystikko. Uskoin että on olemassa joku tämän näkyvän todellisuuden alla oleva perustavampi todellisuus. Uskoin että rukoilemalla saan siihen kosketuksen. Uskoin että minun tulee tehdä merkittäviä tekoja, uhrauksia, tämän tärkeämmän todellisuuden vuoksi. Nyt haen filosofiasta suurempaa merkitystä. Olen valmis, ellen jopa erittäin halukas, vetäytymään pitkäksi aikaa metsään kuten Henry David Thoreau, tai luottamaan ihmisiin kuten Michel Eyquem de Montaigne. Kunpa vain onnistuisin tekemään jonkun poikkeuksellisen ja vaikean teon – filosofian vuoksi (sanoo joku minun äänistäni).
Itsen kohtaaminen Toisena eräässä unessa
Aluksi se vaikutti olevan melko tavallinen uni. Unessa oli jotain seksiin liittyvää jännittävää kokemusta ja sekös kovasti uniminääni pohditutti. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin olemaan enemmän ja enemmän tietoinen sen maailman outoudesta jossa olen (kysymys ei siis pelkästään lienee siitä että siinä maailmassa elämässäni oli seksuaalista jännitystä). Tuntui kuin joku maailman hahmoista olisi oudolla tavalla ollut yhteydessä uniminääni. Nukkumaan mennessä olin kuunnellut luentoa ilmiöstä nimeltään kvanttilomittuminen. Siinä kaksi kaukanakin toisistaan olevaa partikkelia voi jakaa korrelaation, joka ainakin näyttää kausaalisuhteelta. Einstein sanoi että hänestä ilmiö on hyvin “spooky”. Olin nukkumaan mennessäni ajatellut että hurjimmat scifi-kirjailijat voisivat hyvinkin nähdä kuinka tällaista ilmiötä käytetään itsensä kloonaamiseen. Ajattelin mitä sanoisin ihmiselle joka on kloonini ja joka jakaa kaikki ajatukseni lukuun ottamatta noita kloonaustapahtuman jälkeisiä muutamia sekuntieja. Ajattelin että ehkä hänkin olisi kohdatessamme jo Toinen. Silloin en voisikaan todella tietää mitä hän ajattelisi ja haluaisi.
Unessani tietoisuus siitä että kyseessä on uni, ja päätökset siitä mitä haluan unessani kohdata, edistyivät nekin odottamattomasti. Olisin luullut että ensin ymmärrän olevani unessa, ja sitten vasta alan konjuroimaan jännittäviä olioita ja kokemuksia. Tietoisuuteni siitä että olen unessa, ei kuitenkaan edeltänyt sen tajuamista että olen maailmassani erityisasemassa, joka taas ei edeltänyt oudon tietoisilta tuntuvien konjurointien suorittamista. Loin erään olion unessani – mutta en tiedä loiko se minut vai minä sen. En tiedä oliko kyseessä sama olento, jota olin epäillyt taianomaisen yhteyteni vastapariksi, sillä se oli voinut olla olemassa ennen kuin luulin loivani sitä. Sitten pelottava läsnäolon tuntu muuttuikin konkreettisemmaksi. Näin kasvot. Itseni kasvot! Kohtasin itseni, mutta en tippaakaan metaforisesti. Olin polulta hieman sivussa, vyötäröäni myöten vedessä. Oli yö. Joku osa minusta tiesi että olen unessa ja halusi päästä pois unesta luomalla jotain niin hurjaa ettei sitä kestäisi heräämättä. Jokin oli ahdistanut minua jo aikaisemmin nimittäin. Tuntui että Hän oli ollut olemassa jo ennen kuin loin hänet.
Aikaisempi aavisteltu läsnäolo ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen mitä nyt kohtasin. Kääntyessäni ympäri oli edessäni tismalleen minun näköinen ihminen tismalleen samoin pukeutuneena, vaikkei pukeutumisesta kumpikaan meistä ollut tietoisia. Hetken toisiimme tuijoitettuamme, alkoi jännitykseni vaihtua kauhuksi. Hänen silmät eivät näyttäneet myötätuntoisilta. Hän halusikin tappaa minut! Entä jos hänkin vain pelkäsi henkensä edestä, ja toimi miten toimi, koska luuli että minä haluan tappaa hänet? Hän oli kuitenkin se joka hyökkäsi ensin. Hän alkoi kuristamaan minua ja katsoi samaan aikaan silmiini. Hänen silmänsä olivat täynnä päättäväistä vihaa. Koin jääväni taistelussa tappiolle. Nyt ajattelen että koko taistelu oli epäreilua! Ei hän koskaan avannut edes suutaan. Miksi emme voineet keskustella? Osa minusta oli tietoisesti valinnut niin että päädyin tähän tilanteeseen. Osittain uskoin että herään unesta äärimmäisen hurjan kokemuksen kohtaamalla. Tulla itsestään vierautuneen itsensä tappamaksi oli ilmeisesti ainakin hurjimmasta päästä, mutta osa siis tosiaan keksi tämän vain onnistuakseen heräämään. Osa taas samaan aikaan halusi muutenkin päästä kokemaan ”itsensä” kanssa kohtaamisen. Uniminäni tuli siten murhatuksi. Silmäni avautuivat. Huomasin kuitenkin olevani kykenemätön liikkumaan. Tiesin tasan tarkkaan mistä on kysymys, nimittäin olen lukenut unihalvauksesta. Olen lukenut myös selkounista, ja tiedän että unia on mahdollista hallita. Mutta en tiennyt keitä kaikkia päässäni on ja kuka niistä haluaa mitäkin. En voinut luottaa siihen että nauttisin olostani vaikka onnistuisinkin ”itse” hallitsemaan untani. En tiennyt ollenkaan kuka tuo ”itse” on. Juurihan eräs itseistä oli minut murhannut! Halusin siis aivan kunnolla herätä, ennen kuin silmilläni näkyvän kuvan päälle liimautuisi hän joka juuri minut murhasi. Kovasti käteeni keskittymällä, sain sitä nostettua, sain puhuttua niin että kuulin oman äänen, ja sain tarkistettua silmilläni ettei asunnossani näy ketään mieleni tuotetta. Tätä kirjoittaessa tosin vieläkin pälyilen ympärilleni siltä varalta että tällainen olento huoneessani olisi.
Kovalla ponnistuksella siis pääsin eroon unestani ja sitten vielä unihalvauksestani. Zizek sanoo että olemme uniemme tietoisuuksia. Tämä uneni olisi naurettavan helppo tulkita. Toisaalta se että valveminäni tulkitsee sitä minkälainen valveminäni todella on (ratkomalla allegorioita unesta jossa itse asiassa löytyy ”todellisempi” “minä”), on hieman kyseenalaista.
Thoughts about meaning and nothing
I just listened a few lectures about Albert Camus. His The Stranger and The Myth of Sisyphus made me realize something. Nothing is nothing only in relation to something! Let me elaborate. I live my life with my rational mind expecting, and sometimes even demanding, life to be fair and meaningful. But in the end I am like Sisyphus. My life adds up to nothing at all. All the work I am doing adds up to noghing.
If asked: “why are you doing, what you are doing?”, I always end up justifying my actions with pleasure or happiness. But immidiately I get in trouble, when I’m asked: “Why does it matter to be happy?” I think I am cheating myself. I constantly gravitate on acting and thinking as if things mattered.
But the important thing is, that the absense of meaning is itself meaningless. The nothing that my life adds up to, gets its meaning only with the presupposition of something. Not only that, but the presupposition of something beign better than nothing, is also necessary for my ‘angst’ to be meaningful.
(I use ‘angst’ here in it’s Kierkegaardian meaning; except that the god-postulate isn’t necessary. I tend to feel responsibility towards living “importantly” even though I don’t believe in god.)
I think this adds up to something. If I experience angst, I have already conjured up something meaningful. I can’t experience angst if my life truly is meaningless. The sense of meaning, is itself important enough. Maby there is nothing behind the mask, but it’s greedy and unpolite not to aprreciate the handsom mask! If I get a present that only consists of wrapping paper, my first intuition might be to downplay the “gift”, but how insensitive of me not to admire the beautifull wrapping paper!
a handsome mask
wrapping paper... but I don't know if it's "beautifull"
Montaigne kirjoitti peniksestä – uskaltaisinkohan minäkin?
Onneksi ihailemani renessanssifilosofi Michel Eyquem de Montaigne oli niin rohkea, että kirjoitti mistä vaan mikä hänen mieltään askarrutti. Häntä ilmeisesti askarrutti myös penis. Penistä tuskin pidetään pätevänä aiheena vakavasti otettavalle filosofiselle tekstille, mutta eihän kaikkien meidän ajatuksemme täydy olla luokiteltavissa filosofiaksi ollaakseen tärkeitä (tai jopa viisaita).
En ole vielä lukenut tuota esseetä, jossa Montaigne peniksestä kirjoittaa, mutta odotan sitä innolla. Esseistä Osa II ilmestyi suomeksi jo 2008, mutta kolmas osa ei vielä ole ilmestynyt. En tiedä kummassa näistä tuo “penisessee” on.
Itsekin olen yhdessä blogikirjoituksessani jo hieman pohtinut penistä – ja vielä omaani, mutta kunnolla en ole aiheeseen perehtynyt. Aion näin kyllä joskus tehdä. Olen miettinyt jopa tutkimusta penisdiskursseista. En tiedä vielä tuleeko tästä kandidaatin- tai pro gradu tutkielmani aihetta, mutta voisi hyvin tullakin.
Olin eilen pitkästä aikaa saunassa puolituttujen ihmisten kanssa. Koen alastomana oloni niin haavoittuvaiseksi etten yleensä tykkää saunoa kuin todella läheisten ystävien kanssa. Eilenkin minua jännitti olla alasti niin monien ihmisten nähden, mutta pääsin melko hyvin jännityksestä eroon. Joskus häpeän enemmän niitä viiltelyjälkiä joita nuoruudessani kokemat mieleni romahtamiset ovat ruumiiseeni jättäneet – joskus taas geenieni minuun koodaamaa penistäni, joka ainakin lepoasennossa näyttäisi olevan keskivertoa pienempi. Eilen häpesin enemmän penistäni. Tuntui ettei siinä porukassa hulluutta, mennyttä tai nykyistä, tarvinnut hävetä. Penistäni taas en ole oppinut olemaan häpeämättä oikein missään.
Mitään muuta kuin toisten ihmisten väärin kohtelua ei ihmisellä olisi tarvetta hävetä.
-
18. toukokuuta 2009 klo 00:35-02:20
En todellakaan tiedä mistä on kysymys. Tai siis. Minulla ei ole absoluuttista ymmärrystä maailmasta. Ainoastaan varmuusasteita. Tämän asian meinasin ilmaista: ”En ymmärrä tätä maailmaa ollenkaan”. Miksi meinasin sanoa virheellisesti? Enkö todellä ymmärrä itseäni sitäkään vähää, että ymmärtäisin ymmärränkö maailmaa ollenkaan, vai vaan en absoluuttisesti. Luulen ymmärtäväni Montaignea paljon enemmän kuin ymmärrän itseäni. Entä jos ymmärrän itseäni enemmän kuin tiedän. Ylikosken luennolla kerran käytiin läpi sitä mitä ymmärtämisellä tarkoitetaan. Vai käsiteltiinkö siellä sitä mitä ymmärtämisellä tulisi tarkoittaa? Kuka nyt käsitteet omistaa… Sen määritelmän mukaisesti en nyt ainakaan sanaa käytä.
Minun sisälläni on paljon enemmän monimutkaisuutta kun Montaignessa – näin luulen. Montaignen kirjoitukset ovat yksinkertaisia. Oliko hänen ajattelunsakin yksinkertaista? ”Ei ole mitään syytä miksi asioiden tulisi olla monimutkaisia ollakseen hyviä” sanoi Alain de Botton. (Nyt alan kirjoittaa jo koko nimiä ihmisistä joihin viittaan. Alan käyttäytyä kuin tavallinen itseni)
En kuitenkaan haluaisi näin nopeasti menettää kurkistusreikää tavallisuuteni ulkopuolelle. Ei ole tuonut mitään merkittävää ratkaisua tavallisena eläminen ja ajatteleminen. Tuo on valhe! Olen muuttunut merkittävästi onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi. Tuo oli niin suunnaton valhe että on syytä tutkia mistä se oikein on peräisin. Tuo valhe tuo mieleen sen jonka aikaisemmin sanoin: ”En ymmärrä tätä maailmaa ollenkaan”. Liioittelen siis ilmeisesti itselleni… Ja käännän myös muuten kaikki väärin päin (en kaikkea – se oli liitoiteltua [liioittelen aina {tuo oli liioiteltusti sanottu... ei ole enää eri tasoisia sulkuja... jos se oli liioiteltusti sanottu niin sitten en liioittelekaan aina. En ehkä siis liioitellut silloinkaan kun sanoin että liioittelen aina... Kuka ties}]) Väärin päin käännän asioita usein. Sen tajusin bussissa ennen kuin pääsin kotiin kirjoittamaan. Pelkään häviämistä ja pelkään voittamista. Pelkään kilpailua, mutta luovuttaminenkin on kilpailussa epäonnistumista. Kuolema ratkaisisi tällaiset ongelmat. Sen jättämää mystistä selittämättömän paikkaa jotkut vieraimmat tuntemukseni kai pyrkivät tarkastelemaankin. Sitä ei vain näe. Siinä ei näy mitään. Se ei ole edes pimeä aukko maassa vaan se on puuttuminen. Puuttuva alue kartassani joka minulla on merkityksistä. Kartassa on reikä. En voi piirtää siihen mitään. En voi piirtää siihen kuviota maamerkistä, enkä voi nähdä ettei siinä ole maamerkkiä. Siinä kohdassa ei ole karttaa. Ei pintaa. Huh huh!
Käännän asioita siis väärin päin. Ylösalaisin. Pelkään voittamista. Käännän voittamisen häviämiseksi. Oli häpeä kun huomasin olevani jossain jota kuta parempi. Se tuntui kamalalta (Tai siis huomasin eräässä asiassa olevani jota kuta parempi). Häpesin sitä. Häpesin huomaamistani. En ehtinyt, enkä olisi varmaan ehtinyt vaikka aika olisi hidastunut, tuntemaan ylpeyttä siitä että olin jota kuta parempi. Olin inhottavasti parempi, en olisi saanut tietää sitä! PERKELE miksi tiesin sen! (Miksi äiti muuten kerran kertoi minulle että en huomaa kuinka tytöt katselevat minua, ja että se etten huomaa sitä, on osa minun viehätysvoimaani? Se etten tajua olevani viehättävä oli äitini mukaan osa viehätysvoimaani. Miksi sen piti tehdä niin!? Miksi sen piti kertoa!?) Toivottavasti äiti ei lue tätä. Tai jos se lukee niin toivottavasti tajuaa että tämä on nyt niin omituista kirjoittelua ettei millään ole selvää merkitystä.
Entä jos olenkin yksinkertainen? Onkohan mieleni ja ongelmani aivan yksinkertaisia? Välillä ihailen sitä kuinka monimutkainen on mieleni. Olenkohan väärässä?
Pelkään häviämistä. Pelkään hävitä ystävälleni. Pelkään että olenkin häntä huonompi. Entä jos en ole yhtä hyvä kuin hän? Mitä helvetin väliä sillä on! Haluanhan vain olla onnellinen. Ei minun tarvitse olla parempi kuin ne joita pidän vertaisinani. Botton on lukenut Tocquevillea. Hän kertoi Tocquevillen jo huomanneen että Pohjois-Amerikkalaisille ei riitä että he ovat menestyneitä, vaan heille on erittäin tärkeää kokea olevansa menestyneempiä kuin he joita pitävät vertaisinaan. He myös uskoivat meritokratiaan, uskoivat että jokaisen tulee menestyä elämässä ansioidensa mukaan. He tuntuivat uskovan että heidän yhteiskunnassaan näin myös tapahtuu. Uskonko minä että ihmiset menestyvät ansioidensa mukaan? Minä olen hullu, koska olen kokenut traumoja. Olen taistellut joskus kovastikin hulluuteni kanssa. Olen kahteen kertaan ollut mielisairaalassa ja olen usein ollut itseäni kohtaan väkivaltainen. Joskus olen ollut lähellä itseni tappamista. Keihin vertaan itseäni? Koulukavereihini. Ei minulla kuitenkaan välttämättä ole ollut yhtään sen vaikeampaa kuin koulukavereillani. Minun tulisi mielummin verrata itseäni niihin ihmisiin joita tunsin mielisairaalassa. Minä syyllistyn siihen samaan mihin niin moni muukin ihminen huomatessaan ettei saa aikaiseksi niin paljon kuin haluaisi. Kuvittelen että minulla on ollut vaikeampaa kuin muilla, ja siksi minun ei tarvitse yhtä kovasti tehdä töitä ja ahertaa. Jos pääsen elämässäni eteenpäin, niin että kehityn ja tervehdyn jatkuvasti, ja aina vertaan itseäni niihin ihmisiin joita kohtaan uudella ”asteella”, en koskaan todella koe olevani pitkällä. Tuo ”hulluksi” ja ”ongelmia kohdanneeksi”, ”traumatisoituneeksi” itseään nimittäminen voi helposti olla myös vastuun pakoilua. Aina kun en johonkin pysty, tai en jotain asiaa jaksa hoitaa niin kuin kokisin että se olisi hyvä hoitaa (liioittelen taas) niin voin vain mielenterveysongelmani mieleeni palauttamalla oikeuttaa oman saamattomuteni. ”Olen vasta alussa” sanon aina sivistyksestänikin, johtuen juuri siitä että en onnittele itseäni tarpeeksi saavutuksistani. Pakenen kilpailua niin fanaattisesti, koska pelkään etten pärjää siinä – en siksi että välittäisin toisista ihmisistä – välitän vain itsestäni. (En meinaa saada enää toista ääntä kuuluviin… Luulin että se olisi voittanut. Niin olisin toivonut.)
…
TULE TAKAISIN SINÄ JOKA OLIT MINULLE LEMPEÄ! Näin juuri kaipaan ja metsästän sitä huumaavaa valhetta – sillä pelkään totuutta. En enää kuitenkaan pääse totuudesta eroon. Mantran omaisesti yritän tehdä tuosta äskeisestä totta, jotta saisin kiduttaa itseäni (Ihanaa – puolustajani tuli takaisin. Hahahaaaa superego – täältä pesee!) Etsin (Tai etsit, en oikein tiedä miten puhutella näitä eri itsejä. En aina tunnista kuka niistä on kukin, ja joskus varmasti ne ovat sekoituksia. Joku lausunta voi olla sekoitus superegoa ja jotain primaarimpaa minua) todella jokaisesta puolestani ja piirteestäni jonkun tavan käyttää sitä itseäni vastaan. Etsin tavan pilkata itseäni puheliaisuudellani ja jopa iloisuudellani, älykkyydelläni (en ole älykäs!) ja vaatimattomuudellani (no sitä en ihan ihan ihan ihan oikeasti ole kovinkaan usein). Etsin tavan käyttää jokaista piirrettäni itseäni vastaan (liioittelin taas, en jokaista piirrettäni pyri käyttämään itseäni vastaan). Juuri äskenkin pilkkasin itseäni liioittelusta (Voisihan myös sanoa että äsken vain analysoin itseäni. Esitän ehkä vain olevani todella kriittinen itseäni kohtaan, vaikka oikeasti olen melko anteeksiantavainen omien virheideni suhteen). Harjoittelen nyt vain metatasoilla liikkumista, sillä ystävän kanssa juuri keskustelimme aiheesta, ja olin sitä mieltä että metatasoilla liikkuminen voisi harjaannuttaa mieltä. Pyrin siis vain harjoittamaan mieltäni jotta pärjään paremmin siinä kilpailussa jota niin kovasti jännitän, ja jossa haluan olla parempi kuin ystäväni. En oikeastaan tiedä mitä metataso tarkoittaa. Käytän käsitettä intuitiivisesti. Tiedän kyllä mitä ”metataso” tarkoittaa, en vain jaksa sille nyt antaa määritelmää. Oikeastaan ”intuitio” tarkoittaa jotain IKÄÄN KUIN välittömästi tiedettyä, eikä suinkaan vain sitä mitä sivistymättömät ihmiset sanovat ”perstuntumaksi”. Intuitio on jotain välitöntä järjellä tiedettyä tai välitöntä kokemista aisteilla. En osannut käyttää käsitettä oikein. Käytän usein käsitteitä väärin, koska yritän käyttää paljon käsitteitä joita en todella hallitse. Olen ”das man” joka vain haluaa hankkia tietoonsa asioita, ja esitellä keräämäänsä tietoaan. En todella halua ymmärtää. En tiedä mitä ”das man” todella tarkoittaa. Haluan vain käyttää sitä, jotta ihmiset luulisivat että olisin lukenut Heideggeria. En ole lukenut tippaakaan Heideggeriä ja olen kuullut vain muutaman luennon hänestä. Jokainen ystävistäni tietää Heideggeristä enemmän kuin minä. Toivottavasti tämä ei koskaan paljastu.
Olen rikkomassa omia sääntöjäni.
Miksi en rikkoisi?
Ehkä sillä tavalla löytyy jotain mitä etsin. Mitä etsin? Isosiskoni vastaisi että ”jumalaa”. En tiedä vastaisiko Antti Eskola samoin. En usko… Mutta en tiedä. Vastaisiko hän että etsin isää joka ottaisi minut kotiin vastaan kuin tuhlaajapojan. Mikä helvetin tuhlaajapoika minä olen!? Mitä minä muka olen tehnyt väärää!? Keneltä minun muka pitäisi pyydellä anteeksi!? Isältänikö!!! (Nyt alkoi transferenssi. Voi helvetti jos se loppuu nyt kun huomasin sen… Paska pää! Liian tarkka! [Pyh pyh, en minä mitään transferenssin alkua huomannut. Tai jos huomasinkin niin kuka tahansa sen olisi huomannut samalla lailla. En ole yhtään parempi kuin kukaan muukaan. [Kirjoitan nyt siihen malliin että on selvää mitä lukijan on ajateltava. ”En ole yhtään parempi kuin kukaan muukaan” oli kyllä ylpeyden huippu, nimittäin tässä kontekstissa se on luokiteltavissa ”mielisairaan Eerikin” puheeksi, jolloin lukijalle ehdoitetaan tulkintaa ”Eerik ON parempi kuin muut” oikeaksi tulkinnaksi. Lukija saa "itse" luoda tämän tulkinnan ja sitten voi uskoa että Eerik on todella nero vaikkei sitä itse tiedäkään kun on niin ongelmainen (no ei ollut kyllä mitenkään nerokas analyysi tuokaan [älä yritä samaa kikkaa kahdesti peräkkäin!])
En voi enää haukkua itseäni, sillä haukuissa paistaa itserakkaus niin selvästi läpi.
MITÄ KAMALAA SIINÄ ITSERAKKAUDESSA SITTEN ON?
HUI OLEN ITSERAKAS HUI OLEN ITSERAKAS
Ei kai sitä tarvitsisi näin monimutkaisesti ajatella. Eräskin ystävä vain lähinnä hengittelee ja lueskelee. Siihen hän keskittyy. Miksi minä haluan näin monimutkaisesti ajatella itseäni. Ja eikö se ole tylsää ajatella koko ajan itseään? Pasilan Pekka Routalempikin huomasi vanhemmiten kun lopetti juomisen että itse ei enää ollut niin kiinnostava, mutta muu maailma alkoi kiinnostaa todella. Nuorena sitä monet ajattelevat itse olevansa niin kiinnostavia etteivät ymmärrä arvostaa ja ihailla ympäröivää maailmaa.
Jos joku tietää:
a) Rakastanko itseäni?
- Rakastanko itseäni liikaa?
b) Inhoanko itseäni?
c) Rakastanko ja inhoanko itseäni yhtä aikaa?
- Rakastanko itseäni enemmän kuin inhoan, vai inhoanko enemmän kuin rakastan?
d) Ajattelenko itseäni liian paljon?
e) Olenko ongelmallisempi kuin myönnän itselleni, vai vähemmän ongelmainen kuin myönnän itselleni?
f) Tuotanko omaa ongelmallisuuttani näillä kirjoituksilla?
- Onko ongelmallisuuteni sellainen vuorovaikuttava kohde joka muuttuu koko ajan kuin analysoin sitä?
- Kumpi ensin ymmärsi vuorovaikuttavan kohteen käsitteen, minä vai ystäväni?
g) Tuotanko kateellisuutta näillä kirjoituksillani?
- Onko kateellisuuteni sellainen vuorovaikuttava kohde jota koko ajan synnytän kun tutkin onko itsessäni sitä?
h) Kannattaisiko minun ajatella vähemmän?
- Esitänkö tällaisia kysymyksiä lähinnä sen vuoksi että haluan antaa itsestäni paljon ajattelvan kuvan, jotta ihmiset arvostaisivat minua ajattelijana?
i) Voiko siitä että kohdassa a oli alakohta, mutta kohdassa b tällaista ei ollut, päätellä että osa minusta ei usko että voisinkaan inhota itseäni liikaa?
- Onko tämä joku ilkeä minuus joka todella haluaa kiusata minua?
- Jos on – miten siitä pääsisi eroon?
- Pitäisikö siitä päästä eroon?
- Jos on – miten siitä pääsisi eroon?
Jos joku siis tietää vastauksia näihin kysymyksiin, niin voisitteko kertoa? Vastaukset voitte lähettää sähköpostiini: eerik.mantere@gmail.com
Nyt väsyttää. Alkaa tulla raukea olo. Purin ehkä aivoni. Paineeni. En ehkä usko edes että höyrykone on hyvä metafora mielelle. Viljapelto on ehkä parempi. Mitä sitten tein jos otan käyttöön viljapelto-metaforan? Minkälaisia kasveja kastelin näillä sivuilla kuvattujen ajatuskulkujen myötä?
Meinasin taas alkaa kyselemään, mutta en kyllä jaksanut kovasti jatkaa. Meinasin taas alkaa analysoimaan mieltäni, mutta onneksi lopetin. Lopetin. LOPETIN!
Kirkon ulkomaanapu ei välttämättä ole pelkästään hyväksi
Punainen risti ja Unicef ovat uskontoon sitoutumattomia apujärjestöjä. Punaisen ristin symbolilla on juurensa perustajansa sveitsiläisyydessä, ei Jeesuksen ristissä. Jotkut ovat kuitenkin käsittäneet toisin ja siksi muslimimaissa toimiva punainen risti on jo jonkin aikaa käyttänyt merkkinään puolikuuta. Uusi, punainen kristalli, on luotu jotta esim. Israelissa kukaan ei virheellisesti enää yhdistäisi järjestöä mihinkään uskontoon.
Kirkon Ulkomaanapukin auttaa monia ihmisiä elämään ihmisarvoista elämää. Olen kuitenkin jo pitkään suhtautunut ristiriitaisin tuntein kristinuskoon liittyvään hyväntekeväisyyteen. Mielestäni lähetyssaarnaamisen perinteen tuoma historian painolasti on vaikeasti karistettavissa. Olen uskonut että muutkin kuin minä saattavat tehdä tämän kytköksen.
Lukiessani Jukka Paastelan toimittamaa kirjaa terrorismista törmäsinkin tietoon joka vahvisti epäilykseni. Ennen Yhdysvaltojen Afganistanin valloitusta, paikallinen Taleban-hallitus hoiti maataan tapaan joka johti noin 225000 alle viisi vuotiaan lapsen vuosittaiseen kuolemaan. Avuntarpeesta huolimatta Talebanit karkoittivat maastaan kaikki kansainväliset avustustyöntekijät, koska uskoivat että nämä yrittivät käännyttää afganistanilaisia kristinuskoon.
Muistin joskus lukeneeni aiheeseen liittyvää vihaista tekstiä myös Al Qaedan taholta. Englantilaisen poliisin kotietsinnällä löytämässä Al Qaedan harjoittelumanuaalissa lukeekin seuraavasti:
Colonialism and its followers, the apostate rulers, then started
to openly erect crusader centers, societies, and organizations
like Masonic Lodges, Lions and Rotary clubs, and foreign schools.
Joten… Ottaen huomioon sen hienotunteisuuden johon Punainen Risti on katsonut aiheelliseksi ryhtyä, tämä Talebanien tulkinta kansainvälisestä avusta sekä Al Qaedan paheksunta “ristiretkikeskuksia” kohtaan, kysynkin: onko järkevää tehdä hyväntekeväisyyttä kristillisen järjestön kautta, kun voitaisiin käyttää uskontoon liittymättömiäkin järjestöjä? Kysymys olisi ehkä merkityksetön, jos Kirkon Ulkomaanapu toimisi ainoastaan alueilla joissa sen uskonnollisella kytköksellä ei ole väliä. Mielestäni erittäin ajattelemattomasti, se kuitenkin toimii myös Egyptissä, Sudanissa ja Palestiinalaisalueilla. Kaikilta näiltä alueilta löytyy äärimmäistä islam-tulkintaa. Sudania on jopa pidetty islamistisen valtioterrorismin harjoittajana. Ayman al-Zawahiri, jonka uskotaan olleen Al Qaedan pääasiallinen strategikko, taasen oli nimenomaan Egyptiläisen Jihadin johtaja ennen kuin järjestö yhdistyi Al Qaedaan vuonna 2001. Palestiinassa vaikuttavat Hamas ja Hizbollah ovat myös monille tuttuja.
Mielestäni on kyseenalaista että tällaisille alueille lähetetään apua kristillisen järjestön kautta. Vaikka järjestöllä ei olisikaan kristinuskoon käännyttäminen tavoitteenaan (mikä ei aina edes ole ilmiselvää), ei paikallisten terroristijärjestöjen ja vallanpitäjien väärintulkinta ole siitä kärsivien siviilien syytä. Kuten Punaisen Ristin merkinvaihdokset kertovat, on kansainvälisessä avustustoiminnassa todellista tarvetta hienotunteisuudelle ja herkkyydelle. Ei kai Kirkon Ulkomaanavun voi mitenkään ajatella edustavan tällaista herkkyyttä ja hienovaraisuutta?
Lähteet:
Punaisen ristin kotisivut http://www.redcross.fi/punainenristi/merkki/fi_FI/?page=2 (13.5.2009)
Jukka Paastela (toim.): Terrorismi – Ilmiön tausta ja aikalaisanalyysejä. 23°45 – niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja, 2005, s.324
Kirkon ulkomaan avun kotisivut http://www.kua.fi/fi/nain_vaikutamme/?id=5 (13.5.2009)
Al Qaedan “Training Manual” http://www.usdoj.gov/ag/manualpart1_1.pdf (13.5.2009)
Vierailija
Hyppäsin keskeltä sisään – onko tämä nyt sitä luovuutta? Että uskaltaa kirjoittaa vailla sääntöjä? Tämäkö lentää maailmassa etsien sielua jossa todellistua? Oletko noin ylpeä? Mitä väliä! Tylsiä saarnoja. Tarpeeksi olen kuullut niitä. Siksikö että olit ennen kristitty – siinäkö on ansio? Niin olet erikoinen? ”Älä puhu ystävälleni noin!” Kuka niin sanoo, ja kuka on se joka puhui? Sitäkin enemmän… kuka on ystävä? En usko että äänet joita sisälläni on, ovat kaikki vihollisia. En usko että se joka saa ”nauttia” (miksi lainausmerkit – eksistointi on ekstaattista!) arkiolosta on ainoa merkittävä tässä maailmassa. Samaistat maailman hermojärjestelmääsi? Miksipäs en, muilla on omat maailmansa enkä niitä väheksy. On tylsää kun selittelet peloissasi ylpeilyäsi (yritätkö silläkin olla jotenkin erikoinen? [no entäs nämä suluissa itsellesi haukkumiset ja itsesi sinuttelu, eikö se muka ole erikoista? Se joka tuomitsee minua erikoisuudentavoittelusta, teennäiseksi pilkaten, on melkoisen tekopyhä mies.]) Sisälläni on mies? Enkö aina ole ollut olemassa sukupuolena? Mistä olen saanut miehen mallia? Miten olen mies? Rehellisyydellä ja avoimuudella, epäonnistumiseni myöntämisellä. Tylsän tavallisesti edeltäjääni kopioimalla. Eikö minussa ole mitään omaperäistä? (Huomaan että olet siirtynyt puhumaan itsestäsi yksinomaan ”minä” -muodossa. Tämä näyttää tapahtuneen heti kun mieleesi tuli isäsi. Nyt taidat tosin taas etäännyttää itsesi. Oletko miettinyt mistä tämä etäisyyden otto johtuu? Milloin sitä teet ja miltä on tuntunut sitä ennen?)
Internet paikkana jossa olet avoin kirja. Onko tämä nyt viisasta? Niin tylsä kysymys etten anna vastausta – onhan se nimittäin täysin minua. Ja sitä en enää sentään tietoisesti aio tuomita! Jos kerran rakastan maailmaa niin ilman muuta myös itseä – sen keskipisteenä. Ah, nyt alkaa helpottaa. Daimoni alkaa ruumiistani poistua. Syke laskee ja tulee rauhallinen euforia. Kiitos että vierailit ruumiissani luovuus. En ole vastuussa tosin tekeleestäsi – sillä olinhan vain kirjoituskoneesi.
to do -list 29.3.2009
Mitä teet tänään ja missä järjestyksessä? Auttaako listan valmistaminen todella? Pakenetko tyhjyyttä asettamalla elämäsi pinnalle “pakotteita”? Ehkä! Mutta jos näennäinen on kaikki mitä on, niin screw you pseudorehellinen ääneneni! Friedrich Nietzsche kirjoittaa Iloinen tiede teoksessaan:
Näennäinen on minulle vaikuttava ja elävä itse, joka ylen pitkälle menneessä itsensäivailussa antaa minun tuntea, että tässä on silmänlumetta ja virvatulta ja henkien tanssia eikä mitään enempää, – että kaikkien näiden unta uneksuvien joukossa myös minä, ‘tietävä’, tanssin tanssiani, että tietävä on väline, jonka avulla moista tanssia venytetään, ja että kuulun sikäli olemassaolon juhlanjärjestäjiin, ja että kaiken tiedon ylevä johdonmukaisuus on ja on oleva kenties paras keino ylläpitää uneksumisen yleisyyttä ja kaikkien näiden untanäkevien kesken vallitsevaa täydellistä ymmärrettävyyttä sekä siten unennäön jatkumista.
Elämän jatkumiselle – niin lajin, yksilön, kuin yhteisönkin tasolla – on olennaista että epävarmuutta mielummin valitsemme sitoutumisen. Aporian pakoilu on välttämätöntä jotta tietoisuutemme, joka maailmankaikkeuden itseymmärryksen sijasta on pikemminkin maailmankaikkeuden uni, jatkaa absurdia näytelmäänsä. Näytelmää joka esitetään tyhjille penkkiriveille. Teen nyt listan, siivoan ja das maneilen – aivan miten haluan – jos pinnan alla ei ole mitään ei pidä rikkoa kaunista pintaa.
- tee tämä lista loppuun: 7 min
- täytä sossuhakemus: 15 min
- lue kvantitatiivisten menetelmien tenttiin: 120 min
- järjestä paperit lattialta ja siivoa: 240 min
- kontemploi ja harjoittele lavatanssimista löytääksesi itsestäsi uusia puolia(?): 30 min
…eikö mulla olekaan muita huolia? Miksi oikein stressasin niin paljon? Viekö voimiani jotkut
menneisyyden aktualisoitumattomat affektit? Ehkä minussa tälläkin hetkellä on käynnissä energiaa
syöviä prosesseja joita en tiedosta, muuta kuin tuntemalla epämääräistä voimattomuutta ja ahdistusta.
412 minuuttia ennen kuin saan päivän valmiiksi. Vaihtoehtoisesti voisin käynnistää tietokonepelin ja paeta näitä 412:sta minuuttia. Pako vai paon pako ovat siis vaihtoehtoni? Eksistenssi on outoa. Kaikilla sitä on mutta ei sitä kukaan taida todella ymmärtää.
En halua blogata – haluampas! Päiväkirjaa vain – ei kun onnellisesta elämästä!
Aluksi ajattelin kirjoittaa siitä kuinka pelottaa kirjoittaa. Pelko tulee siitä että blogaaminenkin on itsensä esille tuomista, ja se joskus hävettää. Kun kirjoittaa blogiartikkelin tulee tavallaan sanoneeksi: “väitän olevani mielenkiintoinen ihminen”. Sitä väitettä on vaikea olla esittämättä, vaikka metablogaisikin sitä vastaan näin kun nyt teen.
Päätin siis olla kirjoittamatta tuosta aiheesta, koska metablogaamista pidetään yleensä nolona, enkä halua olla nolo. Päiväkirjan kirjoittaminen on vahvemmin legitimoitua tekemistä. Elokuvissakin opetetaan että aivan tavallinen ihminen saa kirjoittaa päiväkirjaa. Se että kutsuu blogille tekemää kirjoitustaan päiväkirjamerkinnäksi, antaa oikeuden kirjoittaa tylsemmin. Voin siis näin huijata itselleni rennomman kirjoitustunnelman.
Lukupiirissä tekemämme blogi http://blogitus.net/sostampere/ poistettiin, koska sinne ei oltu tehty uutta kirjoitusta yli neljään kuukauteen. Siksikin halusin nyt kirjoittaa.
Olen kyllä onnellinen. En vain sano sitä ylpeilläkseni onnellani. En todella ajattele enää tarvitsevani mitään lisää. Sain hiljattain…
(Nyt tuli kyllä miettimisen paikka. Voinkohan jatkaa tätä lausetta? Tänäänkin puhuin kaverille että haluan olla niin avoin, että minun mahdollisimman vähän tarvitsisi miettiä mitä voin kenellekin sanoa. Montaigne oli tällä periaatteella elänyt onnellisen elämän, mutta selväähän on että täytyy oppia kuinka periaatetta käyttää. Eihän se yleispätevä voi kuitenkaan olla. Onhan todella epätodennäköistä että tieto täältä mitenkään kantautuisi TV-lupatarkastajalle. Olen TV-lupamaksuja vastaan monesta syystä (ne eivät ole progressiivisia, sivistys pitäisi olla ilmasta jne.). Jos TV-lupatarkastaja lukisi tämän ja ottaisi minuun yhteyttä, niin valehtelisin. Koen että se olisi moraalista. Silloin en kuitenkaan tavallaan olisi “avoin”. Mihin vetää raja valehtelemattomuuden kanssa? Kukaan muu kuin minä ei voi tähän vastata, sillä minun “rehellisyysperiaate” ja avoimuus ovat räätälöity vain itseäni varten. Haluan jatkaa lausetta.)
…kaveriltani digiboksin käytännössä ilmaiseksi. Ehkä juuri sen takia etten kokenut ennen boksin saamistakaan olevani minkään puutteessa, nautin nyt suunnattomasti siitä että voin katsella ajankohtaisohjelmia. Tuntuu aivan uskomattomalta että täydelliseen elämään voi tulla jotain uutta ja iloista. En myöskään vaadi telkkarilta mitään, sillä en olisi sitä tarvinnutkaan. Se on mukava ekstra – iloinen yllätys.
Tavallaan kaikki positiivinen elämässä on mukavaa ekstraa ja iloista yllätystä, sillä mitään positiivista ei elämältä voi odottaa. Elämä ei ole minulle onnea velkaa. En ansaitse onnea, vaan saan sen lahjana. En kuitenkaan miltään jumalalta! Kaikkeus on antanut minulle elämän lahjan. Olennaisesti siihen liittyy äitini ja isäni – osana kaikkeutta, mutta tietysti myös kaikki muu on kaikkeutta. Elämä itsessään on onnea. Suurimmalla osaa olennoista ei enää tai vielä ole elämää. Elämä kun heiltä puuttuu niin puuttuu kaikki muukin positiivinen. Kuinka minulla voisi olla asiat koskaan huonommin kuin heillä? Ja jos kerran minulla on asiat paljon paremmin kuin suurimmalla osalla, onko mitään järkeä ajatella ettei minulla ole onnea?
Wohoo! Onnellista elämää!
Kokemus – mitä sitä pelkää
Heräsin neljän tunnin päästä mentyäni nukkumaan. Hengitin nopeasti ja yskin ulos jotain mikä ei irronnut…
Hei vaikuttaa että sulla ois jonkin asteisia ongelmia. Tai siis jotain limaako toi oli vai mitä? Onks sul paniikkihäiriö tms.?
Huudon vihjeitä tuli ulos älähdyksinä. Otin kaksi kappaletta rauhoittavaa lääkettä. Ei kai siitä sen kummempaa sanottavaa.
…häpeä? Minäkeskeisyyden tuottama häpeä? Turvallisuuden tarve. Rakastaa maailmaa – mutta vain saadakseen vastarakkautta? Häpeä on se ainoa todellinen. Onko sitä Lacanin Real? Pahoinpitelevän perverssin, mahdottoman pakollisen, ivaavan absurdin ristiriitaisen vaatimuksen tuottama ainainen häpeä.
Siis sä oot lukenu pari sivua jotain kirjaa ja wikipedia-artikkelin, etkä oo ymmärtänyt sitäkään niin että pystyisit pitämään kasvojasi minuuttiakaan aiheesta keskustellessa. Eikö tää nyt oo taas sitä roolia mitä yrität vetää tosi syvällisenä ihmisenä niin että muut kertois sulle että sä et oo jotain täysin päinvastaista? Miks et sä voi olla ihan vaan tavallinen? Sähän oot! Koita nyt rajoittaa tuota egoilua, lukee tenttiin, puhua vähemmän itsestäsi, miettiä vähemmän itseäsi. Olet vaan! Mikä siinä nyt on niin vaikeeta? Täytyiskö koko maailman jatkuvasti huutaa sulle tunnustusta?
Mä en ymmärrä yhtään mistä puhutaan. En mä ymmärrä miks kirjotan tällaista. Voisko joku kertoo mulle?
Kyllä sut nyt on jo huomattu! Lakkaa etsimästä jotain mikä sulla jo on. Tunnusta mitä pelkäät ja pureudu siihen.
No kun luulin että se on just sitä mitä oon tekemässä! Peniskompleksi, kuolema, ulkonäkö, häpeä! Mitä mä nyt vielä pelkään?
Sitä ettei sua huomata taukki! Lopeta tällainen kirjottaminen ja minän esittäminen! Oo tavallinen ja OLE VAAN!
Oisko se noin…
